Unohtumattomia aikamatkoja ja sykähdyttäviä sukelluksia maan nykyisyyteen.

Kaksiviikkoinen voi tuntua viisiviikoiselta. Toki silloin, kun aika matelee ja edes tunnit eivät tunnu kuluvan. Mutta toisinkin voi käydä. Päivien kerrostumat täyttyvät tunneittain elämyksistä, oivallusten aavistuksista ja kiinnostuksesta siihen, millä on merkitystä. Päivien ja tuntien lukumäärä menettää mittasuhteensa.

Sain kokea Namibiassa 1.-12.4.2019 unohtumattomia aikamatkoja ja sykähdyttäviä sukelluksia maan nykyisyyteen.

Oli vihdoin mahdollisuus matkustaa maahan, joka tuli todelliseksi 8-vuotiaan tytön elämässä. Lähetyssaarnaajat vierailivat seurakunnassamme: käärmeitä spriipullossa, strutsinmunia matkalaukussa. Kiehtovia tarinoita, jotka avasivat silmiä ja saivat sielun kurkistamaan johonkin uuteen. Maailma ei olekaan vain Lauritsala, ei edes Helsingin Linnanmäen huvipuisto, vaan jotakin kiinnostavaa on myös rajojemme ulkopuolella. Ambomaa lahjoitti pikkutytölle globaalin tietoisuuden.

Matkakokemukseni kolmen kärki koostuu luonnosta, ihmisistä ja historiasta. Huikeat dyynit: kilometrien pituinen taidenäyttely, design by God. Kukat, linnut, puut ja vuoret. Sossusvleissä auringonnousu vei perimmäisten tuntojen äärelle. Erämaa, ”ei siis mitään”, loihti oppaan äänellä sen eläväksi, kuhisevaa elämää kätkeväksi. Oma näkökyvyttömyys ravisteli kysymään muutakin: onko ymmärrykseni rajoittunut – peittääkö pinta piilopotentiaalin, joka jää sokeuteni jyräämäksi?

Etosha vahvisti luonnon vaikuttavuutta, sen omaa itsenäistä poljentaa: leijonaperhe, kirahvit, seeprat ja elefantit. Käskien ja suunnitellen he eivät ilmesty. He ovat alueen asukkaat, me jeepissä istuvat vierailijoita.  Ja juuri silloin norsun suuret korvat alkoivat vilkastua ja heilahdella: hänellä oli edesään este, jeeppimme. Me tukimme hänen metsätiensä, ehkä hänen jo 70 vuotta kulkemansa. Jeepin peruutusvaihde on joskus se ainoa oikea ele.

Ihmisten ystävällisyys kosketti. Vieraanvaraisuus on ”maan tapa”.

From hostility to hospitality. Tarinoiden voima ja kerronnan ilo. Puuro ja kanat silmukoituivat sillaksi välillemme, kun rohkenimme kertoa tuokioita omasta elämänmatkastamme ja kutsumuksemme kivustJa nauru!  Se helisevä, pulpahteva nauru… Voisikohan sitä kuljettaa lentorahdilla Suomeen?

Rakennuksetkin voivat puhua. Värisyttää ja ajatteluttaa. Kiertelin pitkään ja yksin Windhoukin Independent Memorial Museossa.

Valokuvien edessä voin vain vaieta. Itsenäisyystaistelun vaatima hinta ja apartheidin kannattajien sokeus, julmuus ja suoranainen typeryys. Samalla naisten ja miesten huikea rohkeus ja peräänantamattomuus: visiosta ei luovuta. Galleriahuoneiden viimeisin piirtyi syvälle: ”Kauan eläköön itsenäinen Namibia” ja sen alla maalaus, jossa erilaisuutta kuvaavat ihmiset – maanviljelijät, akateemiset, virkamiehet, lapsi, heimopuvussaan tanssiva ja pyörätuolissa istuva ovat itsenäisen Namibian koko kuva. Kaikille on tilaa.Ketään ei tarvitse piilottaa.

Ambomaa kutsui. Sieltähän kansainvälisyyskiinnostukseni siemen minuun istutettiin. Pienenä tyttönä osasin epäröimättä osoittaa kartalta, missä Ambomaa sijaitsee; Amerikasta minulla ei ollut pienintäkään aavistusta. Ambomaa oli osa mielikuvitusmaailmaani, nyt täyttä totta.

Kukat Martti Rautasen haudalle, ensimmäisen kirkon ja ensimmäisten kastettujen muistopaikat. Nakambale-museo ja sormin syöty hirssipuuro ja se kuuluisa running chicken. Kotimuseo pihalla, jossa perheen arki raotti verhojaan; sukupuoliroolit, lasten ja vanhempien suhde ja naisten kova, armoton työ.

Piispa Nambalan ja piispa Munyikan yhdessä työtekijöittensä kanssa toteutunut palaveri ja aamuhartaus toi lisävalaistusta moneen asiaan.

Lähetystalossa suurimman vaikutuksen teki sauna. Suomalainen sauna – rauhanvälityksen instrumentti! Siellä he hikoilivat, pohtivat pykäliä ja strategioita – saunan höyryssä he olivat Etelä-Afrikan sotilaiden ja tiedustelijoitten ulottumattomissa. Siinä talossa suomalaisperheet asuessaan eivät unohtaneet sanaa vieraanvaraisuus ja muistivat sanan solidaarisuus. He tekivät tietäen ja tietämättään rauhantyötä ja toimivat oikeudenmukaisuuden toteuttajina, joskus henkensäkin uhalla.  Usein myös omien suomalaistensa viha ja ymmärtämättömyyden julmuus postissaan.

Oniipan pormesteri tarjosi  illallisen, Suomen ystävä. Hän innostui suuresti ideasta saada juhlistaa kaupungissaan ensi joulukuussa 150v. tapahtunutta ja yhä meitä kantavaa yhteistä perinnettä.

Luterilainen sairaala kosketti historiallaan; valokuvat, ne kuiskivat ja huutavat. Tänään sairaalassa lapsi-ja äitikuolleisuus on maan alhaisin.  Lapsia syntyy sairaalassa vuosittain noin 7000. Koskettavinta oli kuitenkin Selma Rainion tarina ja todellisuus. Vuonna 1911 käynnistyy sairaalta, jonka seinää hän on omin käsin muurannut. Asuu vuosikymmenet pienen pienessä huoneessa, seinän takana synnytysosasto, jonka äitien huutoon hän halusi yöuniltaan havahtua ja avata keljansa oven, tarjota asiantuntemuksensa tarvitsevalle. Hän oli suorittanut Suomessa  lääketieteen tutkinnonensimmäisten naisten joukossa, anottuaan ensin yliopistolta vapautusta sukupuolestaan. Valmistuttuaan hän ei naisena saanut harjoittaa omaa praktiikkaa, vaan hänen piti työskennellä mieslääkärin alaisuudessa. Niinpä Ambomaa tarjosi tien! Kiehtova elämänpolku, joka ansaitsisi nykyaikaistettua kertomusta hänestä. Suomen Ambomaa-kertomus ei voi kilpistyä vain Martti  Rautasen huikeaan elämänkaareen. Museossa käynti herätti kysymyksen, puuttuuko naisnäkökulma?

Ainutlaatuisen hetken tarjosi matkani ajankohtana sattunut kuningas Elifasin kuolema. Hän oli yhtenä traditionaalisena auktoriteettiinä hallinnut aluettaan rakastettuna ja arvostettuna 44 vuotta.

Afrikkalaiseen tapaan kuningatarleskeä ei jätetty yksin, vaan ehtymätön virta kulki palatsiin. Pihapiirissä paikalliset naiset hyrisivät tauotta rauhoittavia hymnejä. Kyläläiset toivat lehmiä ja viljaa, jotta  vierailija sai ruoka-annoksensa. Veimme lähetystön surunvalittelut, suomalaisten ystävien jasukupolvien tunnot olivat läsnä. Pidin pienen puheen, suurlähettilään sijainenn Johanna Unha-Kaprali luki suomalaisten osanottoadressin ja sain ojentaa sen kuningattarelle. Hän ojensi hauraat kätensä käsiini. Katsoi syvästi ja vuolaat kyyneleensä virtasivat. Spontaanisti, suunnitelematta, pyyhin hellästi käsilläni hänen kyyneleitään.

Päivi ja Sakari Löytty olivat Ambomaa-päivieni oleellinen osa, samoin jo matkan valmisteluyhteistyössä heidän ja lähetystön kollegoiden kanssa.Kävelevä Wikipedia-pari! Heidän asenteensa, kielitaitonsa ja teologinen orientaationsa ovat arvostettuja.

Suurlähettiläs Pirkko-Liisa (Tyty) Kyöstilän merkitys Suomi-Namibia-suhteille on suuri. Hänen mutkaton kommunikointikykynsä lähettiläskollegoiden, Namibian valtionjohdon, yritysmaailman ja ns. tavallisten kansalaisten kanssa on selkeästi havainnoitavissa. Suurimman vaikutuksen minuun teki se, että hän on luonut lähetystöön demokraattisen rakenteen ja avoimen  toimintakulttuurin. Luja ja lempeä, päämäärätietoinen ja työntekijöittensä kasvua tukeva, näin siitä tulkitsin. Eettinen ulottuvuus näytti läpäisevän kaikki toiminnan tasot.

Ekumeniaan kurkistus onnistui suurlähettilään järjestämällä ystävyyslounaalla. Paljon puhuimme ja varjojakin tuli valoon.

”Itsenäisyystaistelussa olimme kirkkoina yhteisenä äänenä vääryyttä vastaan. Emme edes ehtineet ajatella, saati suunnitella, mitä voisi olla kirkkojemme yhteistyö post-koloniaalisena aikana. Nyt kirkot ovat kiireisinä omissa nurkissaan, vain oman sisäisen agendansa kanssa.” Kun anglikaanipappi, ekumeenisesti ansioitunut ja kansainvälisesti kokenut toisti samaa, on pakko kysyä, olemmeko hukanneet ekumenian, itsemme vaiko visiomme yhteiseen iloon ja intohimoon? Myös Euroopassa ja kotimaasammekin?

Namibiaa piinaa jo toista vuotta kuivuus. Järkyttävä kuivuus; kaikki tapaamani ottivat sen esille. Se näännyttää lehmät laihoiksi. Pakottaa maanviljelijöitä teurastamaan ainoaa omaisuuttaan. Tyrehdyttää vesivaroja ja edesauttaa sairauskierrettä. Ilmassa on epätoivoa.

Kirkkojen rohkeutta ja viisautta kysyvät kuivuuden keskellä valtiovalta ja ennen kaikkea kansalaiset. Ns. Villit kirkot hamuavat heitä, jotka  epätoivossaan ovat helppo saalis. Rikollisuuteen ja julmuuteen kouluttautuneet uskonnolliset HelppoHeikit toteuttavat röyhkeyttään, käyttäen ihmisten ahdistusta ja hyväuskoisuutta oman vaurastumisensa välineenä.  Ei ole kyse muutamasta valepastorista, vaan järjestäytyneestä miljoonabisneksestä.

Väkivalta toteutuu järkyttävissä mittasuhteissa kodeissa, kaduillakin (gender based violence). Mustelmien sekä elinikäisten vammojen ja traumaattisten pelkojen maisemaa varjostavat lukuisat teiniraskaudet. Monern tytön tulevaisuuden tuhoaa häpeä ja koulunkäynnin keskeytyminen, useimmiten loppuiäkseen.Kysymyksenä jäi häiritsemään, mikä on ollut ja on kirkkojen opetus naisen ja miehen identiteetistä sekä heidän ihmisoikeuksistaan ja sukupuolirooleistaan?

Namibialaiset ovat taistelleet, löytäneet ja luoneet itsenäisyyden myötä tulleen rauhan. Yhteiskunnallista rauhaa on  päivittäin varjeltava ja ruokittava. Tämän aavistin keskusteluissani sekä huolena että periaatteena: kytevä karsastus saksalaisperäisiä namibilaisia kohtaan, samoin myös epäilevä, vihastuvakin  asenne kiinalaisten lisääntyvää näkyvyyttä vastaan.

Suurinpana huolena puheissa pilkahti kuitenkin asia, joka ei erota ihmisiä vihollisikseen ihonvärin  mukaan, vaan luo ristiriidan hyvintoimeentulevien ja varattomien välille. Windhoukin Katatura ei unohdu – ei ihmisten toivottomuudessa eikä varsinkaan heidän toiveikkuudessa.

Namibian ja Suomen valtioiden ja  kansalaisten ystävyys on luja. Se kantaa muistoja, tarinoita, jaettua kipua ja jaettua iloa.

Yksi kysymys kaihertaa mielenrauhaani: miten nuoriso molemmissa maissamme saa voimakseen  tätä historiaa ja alkaa sanoittaa sitä omin sävelin tai pensselinvedoin?

irja

Irja Askola, piispa emerita