Piispan saarna 14.8.2011 Merimieskirkon kesäjuhlilla Lauttasaaren kirkossa (Matt. 7: 13-14)

 

Miten puhua ahtaasta portista ja kapeaksi käyneestä tiestä, kun oma olemus sykkii avaran armon puolesta?  Miten kuuluttaa harvojen etuoikeutta elämään, kun työnäkynä on madaltaa kirkon kynnyksiä ja muistuttaa siitä, että  aitovierilläkin on oikeus kuulla tervetulotoivotukset? 

Ahtaan portin äärelle teksti kuitenkin meidät kuljettaa. Sitä kohti on kuljettava. Katselen sitä ensin kaukaa, kuulostellen ja mittailen.  Ahdas portti – sen äärellä nyt seison. Sen takaa on luvattu löytyvän tie elämään. Mennäkö sisälle, ja miten? Astuako lähemmäs ja kulkea sen läpi? 

Havahdun. Portti on riittävän suuri, jotta voin siitä levollisesti ja helpostikin astua läpi.  Se on minun mittaiseni, muttei yhtään suurempi. Mahtuisin, jos astuisin eteenpäin ilman kantamuksiani. Jotain on siis jätettävä portin tälle puolen. Ensin pelästyn. Käsi puristaa laukun hihnaa ja tuttu reppu tuntuu selässä. Mutta sitten mieleni kelkka kääntyy yllättäen: havahdunkin armoon. Värähdän helpotuksesta, kun löydän luvan jättää portin reunustalle monta laukkua, reppua ja laatikkoa. Elämän tielle en tarvitse – ne eivät yksinkertaisesti mahdu portista kanssani portista sisälle – laukkua, jonne olen säilönyt itsesyytökset, häpeän ja menneisyyden haavat. Ne, joita itsepintaisesti raahaan mukanani ja jotka estävät minua tuntemasta elämän tuoksut ja saavat minut torjumaan kauneuden ja hyvyyden lähelläni.  

Toiselle puolelle porttia en voi ottaa mukaani myöskään sitä reppua, jossa erilaisin merkinnöin yritän osoittaa paremmuuttani totuuden kustannuksella tai niitä kohtuuttomien vaatimusten muistilistoja, joiden jokainen lause alkaa sanalla "pitäisi".  Näillekin selkääni sijoittamilleni repuille portti on liian kapea. Ne on jätettävä, jos mielii elämän tien alkuun. 

Myös se laatikko, jota vuosikaudet olen kuljettanut matkassani ja jonne olen huolellisesti tallentanut kaiken sen ahdistumisen ja ylihuolehtimisen aiheet, jota oma, lähi-ihmisten, kirkon tai koko maailman tulevaisuus minussa herättää. Sekin laatikko on jätettävä, jos aikoo mahtua ahtaasta portista läpi ja tuntea elämän tien tuoksun; sen, jossa angsti muuttuu luottamukseen, itsekeskeinen ylihuolehtiminen kanssakäymiseen ja päällepäsmäröinnin tarve yhteistyöhön.

Ahdas portti on jokaisen oman itsen kokoinen. Siinä on sen armo ja armottomuus, helppous ja vaikeus. Elämän tielle lähdetään oma itse aidosti kohtaamalla ja sillä kuljetaan yhä enemmän sitä kohti, jollaiseksi Jumala kunkin on meistä luonut. Elämän tie on omaksi itsekseen tulemista. Se on lohdullista. Se on haasteellista. Riittää sellaisenaan.  Ei tarvitse ensin tulla joksikin muuksi. Eikä varsinkaan valmiiksi tai täydelliseksi. 

Jeesus kutsuu nimenomaan elämän tielle.  Ahdas portti ei johda huoneeseen, porraskäytävään tai rakennukseen. Jeesus sanoo itsekin olevansa "tie, totuus ja elämä".  Hän ei sano, minä olen talo, jonne haluaisin teidät lukita. Näen tässä jotakin oleellista kristinuskon olemuksesta.  Uskomme ei ole valmis ja ääriviivoiltaan nopeasti hahmotettavissa, kuten voi tehdä yhteen huoneeseen astuttuaan ja sinne jäädessään.

Elämän tiellä ollaan liikkeellä; koko matkaa ei voi eikä tarvitse hahmottaa kerralla. Maisematkin muuttuvat; taloon jäädessä ikkunan takaa näkyy sama maisema, mutta elämän teille lähtenyt saa varautua kohtaamaan itsessään, toisissaan ja ympärillään uusia, outoja ja yllättäviäkin käänteitä. Niissä käänteissä meitä kantaa luottamus, että juuri liikkeelle Jeesus on meidät kutsunut ja koko matkan verran Hän on kanssamme. Hänkään ei jäänyt suljettuun tilaan, vaan on koettavissa ja löydettävissä aina, myös oman matkantekomme seuraavan mutkan takana. 

Elämäntiellä on myös oma etikettinsä. Samassa tilanteessa, jossa Jeesus kuvasi kuulijoilleen ahdasta porttia, Hän antoi melkoisen nipun matkaohjeita ja käyttäytymistoiveita.  Elämän tielle lähteneet opettelevat kanssakäymistä, jossa toisia ei tuomita "Älkää tuomitko, ettei eitä tuomittaisi. Älä vahdi roskaa lähimmäisesi silmässä, kun omassa silmässäsi sojottaa kokonainen hirsi." 

Elämän tiellä tapaa ihmisiä, joista paistaa läpi tietynlainen huolettomuus; heidän seurassaan on helppo olla, sillä he luottavat Jumalan huolenpitoon, joka ulottuu taivaan linnuista ja kedon kukista myös koko ihmiskuntaan.  He opettelevat muistamaan, että ylenmääräinen murehtiminen ei ole lääke mihinkään vaivaan. Tämän tien kulkijat tunnistaa myös elämäntavasta, jossa tavoiteltavat aarteet ovat henkisiä,  "koin ja ruosteen tuhovoiman ulottumattomissa". Tämän tien kulkijoiden matkantekoa helpottaa, sillä heille riittää kohtuus.  He näkevät kauneutta yksinkertaisuudessa ja menestyksen avaimia elämäntavassa, jossa tavarat ja niiden tarvitseminen eivät riistä tilaa hiljaisuudelta, ihmettelyltä ja kaiken luodun kunnioittamiselta.  

Palaan mielikuvissani ahtaan portin äärelle. Elämän tietä kulkiessani turhia laukkuja on tarttunut taas käsieni kannettaviksi ja painaviakin reppuja selässä raahattaviksi. Portti alkaa näyttää yhä enemmän ristin muotoiselta. Tunnistan siinä Kristuksen kasvot, joiden myötätunto hämmentää. Hiljaa lasken taakaksi kertyneet reppuni – häpeän, riittämättömyyden, tuomion  hengen,  pärjäämiseen vaateet ja tulevaisuuden pelot – ja kuulen sanat: "Armo riittää. Sen varassa jaksaa. Sen varassa uskaltaa. Sen varassa on kylliksi".  

Rakkaat elämän tien kulkijat, me ilmaisemme nyt luottamuksemme Jumalaan ja toinen toiseemme yhteisönä, laulamalla uskontunnustusvirren.