Piispa Irja Askolan saarna 12.9.2010 Tuomiokirkossa piispan vihkimysmessussa

Miten kehottaa ihmisiä ihmettelemään taivaalla lentäviä lintuja, kun tässä kaupungissa lähes 4000 ihmistä on osoitetta ja omaa kotia vailla? Kuinka pyytää teitä nautiskellen kuljeskelemaan kukkaniityllä, kun tässä maassa 700 000 kansalaista elää arkeaan välttämättömimmän puutteessa, köyhyysrajan alapuolella? Kuinka neuvoa ketään unohtamaan huolen jokapäiväisestä leivästä, kun tässä maailmassa 17 000 lasta kuolee tämänkin sunnuntain kuluessa nälkään tai aliravitsemukseen? 

Onko tuolla Jeesuksen puheella muuta painoarvoa kuin retorinen soinnikkuus? Onko tuo lasten meille lukema sanoma somaa kuultavaa, mutta tosiasiallisesti vastuutonta taivaanrannan maalailua? Toisiko tekstin alkuperäinen esityshetki valaistusta tähän?  

Jeesuksen toiminta oli saamassa kasvavan kiinnostuksen. Jotakin uutta väreili Galilean ilmapiirissä: arvojärjestelmät, perinteiset hierarkiat ja sisäpiirin suosikkiasemat olivat saaneet haastajansa. Tapahtui ihmeitä, sanojen ja tekojen tasolla.  Jeesus ei piilotellut sanomaansa eikä kuiskutellut sitä vain luotettavimmille, koulutetuille valituille. Vuorenrinteiltä ja katujen varsilta Hänet saattoi nähdä ja päästä Hänen kanssaan kosketuksiin. Kantaväestö ja erilaiset etniset ryhmät kokoontuivat kuulolle samaan paikkaan. Kaikenlaiset ja kaikenoloiset pääsivät yhtä aikaa osallisiksi tästä sanomasta. Kukin sai itse testata kuulemaansa ja vetää omat johtopäätöksensä.

Tämä oli uutta! Siksipä joukon jatkoksi uskaltautuivat myös naiset, palvelusväki, lapsiakin. Heidän korvissaan lupa hellittää hetkeksi ”kehräämisen pakosta” oli vallankumouksellista. Jokaisessa kotitaloudessa pellavan ja villan prosessointi vaati suunnattoman työmäärän ja siksi kaikki liikenevä aika oli syytä käyttää värttinä kädessä. Jokainen nainen oli pikkutytöstä saakka kuullut sukunsa ja kulttuurinsa odotuksen sananlaskun muodossa: ”Kelpo vaimon sormet kulkevat kehräpuulla yönkin tunteina eikä hän päästä värttinää kädestään. ”Kun palkolliset, vaimoväki ja nuoret neidot kuulevat Jeesuksen tekevän tilaa ja antavan arvoa myös muulle kuin kehräämiselle, he saavat julkisen tunnustuksen omalle halulleen oppia, innostua ja antaa katseen yltää yli oman ompelukoneen ja suljetun pihapiiriin. Jeesuksen sanoman radikaalisuus on sen ehdottomuudessa puolustaa jokaisen oikeutta olla mukana, kuulua joukkoon, saada seurata itse läheltä sitä, missä eletään todeksi Jumalan valtakunnan arvoja. Huikea lähestymistapa yhteiskunnassa, joka oli hierarkkisesti järjestäytynyt, etnisten ryhmien oikeuksia tiukasti rajaava ja ylipapiston asiantuntijavaltaa korostava. Että kaikki ja kaikenlaiset suorassa yhteydessä ja samalla viivalla!

Kehräämistä, siis taloudenhoitoa, Jeesus ei toki kieltänyt, ei edes vähätellyt. Toki reaalimaailmassa kehräämistä tarvitaan ja värttinöillä on paikkansa. Mutta kukaan ei saisi pakottaa ketään tulostavoitteiden värttinävankeuteen, ei uupumaan työssään ilman lupaa nähdä yli oman työpöytänsä, ei tukehtumaan kaventavien roolimallien viidakkoon. Tämänsuuntaista armoa lienevät kuulleet ne naiset, miehet ja palkolliset, jotka uskaltautuivat hetkeksi astumaan kehruuvelvoitteen ja pakotetun roolimallin tuolle puolen. Innostumaan ihmisarvosta, jota Jeesus sanavalinnoillaan heille osoitti.

 Jeesus sanoittaa tavallisen ihmisen arvostuksen kehottamalla häntä etsimään Jumalan valtakuntaa ja Hänen hyvää tahtoaan. Tavallisille naisille ja miehille tarjotaan luottamus: te voitte, saatte ja osaatte itse etsiä! Jumalan valtakunnassa kansalaisiin luotetaan. Jeesus ei kehota kysymään osaavimmilta, sisäpiirin salaisuuksiin vihityiltä, vaan rajoituksetta Hän kohdistaa sanansa kuulijoille – kaikenlaisille, joita oli paikalle osunut. Jumala luottaa luomiinsa ihmisiin. Antaa heille avoimen valtakirjan etsiä, löytää ja toteuttaa Jumalan hyvää tahtoa.

Jesus sätter ord på den vanliga människans värde genom att uppmana henne att söka Guds rike och hans goda vilja. Den vanliga kvinnan och mannen erbjuds ett förtroende: ni har möjlighet, ni får och ni kan själva söka! I Guds rike litar man på medborgarna. Jesus uppmanar dem inte fråga av den kunnigaste, av dem som är invigda i den inre kretsens hemligheter, utan Han riktar sina ord till den som hör – människor av alla slag som var på platsen. Gud litar på de människor han skapat. Ger dem en öppen fullmakt att söka, finna och förverkliga Guds goda vilja.

Jeesus jatkaa erityistä logiikkaansa ja toteaa varmuuden vuoksi, etteivät huoli ruuasta, kehrätyn pellavan tarpeesta tai puhtaasta vedestä ole turhanaikaisia. Itse asiassa Hän antaa niille jumalallisen painoarvon: ”Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä.” Jään miettimään, että jos Jumala tietää sen, mitä me nyt tarvitsemme, olisiko viisasta viipyillä Jumalan läheisyydessä, kuulostella Hänen läsnäolossaan, mikä nyt on tarpeen ja mistä nyt on puutetta.

Viipyillessäni Jumalan läheisyydessä aavistelen, että tarvitsemme nyt ainakin kolmea asiaa:

Kaipuu armoon ja armolliseen Jumalaan on käsin kosketeltavasti aistittavissa. Tulostavoitteiden, yt-neuvottelujen, uhkaavien tilastojen ja kohtuuttomilta tuntuvien valintojen keskellä on tarve kuulla se, että joku on armollinen. Rajoituksitta ja pienintäkään ehtoa asettamatta. Riittämättömyyden tuskassa – kun kellekään ei ehdi antaa parastaan eikä kaikkea jaksa edes silloin kuin haluaisi – juuri silloin on hyvä kuulla, että Jumala ei vaadi, ei edes kysele. Kun on kadottanut sellaista, minkä menettämiseen ei ollut varautunut ja kun ei jaksa ymmärtää, ponnistella tai suunnitella, silloinkin jää jäljelle armo. Sanoitta ja selityksittä. Se vain on. Avara armo. Kaikille ja kaikenlaisille. Se oli silloin aikanaan Jeesuksen puheitten hämmentämille ja tänään se on läsnä tässä kaupungissa. Jumala on, armollisena.

Toiseksi tunnistan kaipuun luottamukseen. Pilkkakirveiden ja myrkkynuolien teroittamisen ja niistä suojautumisen sijasta me tarvitsemme luottamusta. Me tarvitsemme luottamusta kirkossa, lähisuhteissamme ja yhteiskunnassa.  Erimielisyys ei meitä tuhoa. Tuhon tie alkaa siitä, jos emme löydä puhevälejä toinen toistemme kanssa, myös heidän kanssaan, jotka ovat erilaisia – mielipiteiltään, taustaltaan, elämäntavaltaan.

Jeesuksen radikaali tapa luottaa ihmisiin ja tarjota kaikille avoin valtakirja yhteistyöhön, antaa näkökulmaa yhteiselämäämme. Aavistelen, että luottamuksen lisääminen on kirkkomme ja yhteiskuntamme keskeisin haaste: pelokas käpertyy, tarttuu kirveeseen ja lyö kovaa. Luottamuksen ilmapiiriin kutsuttu ei kavahda keskeneräisiä asioita eikä itselleen outoja ilmiöitä, vaan muistaa luottamuksen, joka Jumalalla on luotuihinsa ja siksi myös meillä toinen toiseemme. Luottamuksen ilmapiirissä löytyy tila ihmisille, armolle ja oikeudenmukaisuudelle. Me selviämme tulevaisuuteen sillä otteella, mikä Jeesuksella oli oman aikansa kansalaisiin: jokaista tarvitaan ja jokainen saa tulla mukaan. Suljetusta sisäpiiristä kaduille ja kujille.  Ehkä siellä tiedetään se, mitä me nyt tarvitsemme.

Kolmanneksi Jumalan läheisyydessä avautuu kutsu kohtuuteen. Monet nuoret haastavat elämäntapaamme ja toimintakulttuuriamme, myös kirkossa. Muiden uskontojen läsnäolo ravistelee meitä miettimään, millainen liittymäkohta uskollamme on arkivalintoihimme. Kohtuullinen elämäntapa ja omastaan jakaminen ovat kaikkien uskontojen yhteinen rikkaus. Oman aikamme uskon testi on se, miten vakavasti ja konkreettisesti otamme tämän vastuumme. Marian, Jennin ja Hannan lukemaan tekstiin kätkeytyy viesti katsella taivaan lintuja ja kedon kukkia myös arjen ekologian näkökulmasta, kuulemaan kohtuullisen elämäntavan kutsun.

Rakkaat ihmiset,

Jumalan läheisyydessä viipyily, Hänen läsnäololleen avautuminen, on riski. Alkaa ehkä nähdä herkemmin, mitä oikeasti itse kaipaa ja tarvitsee. Siihen havahtuessaan huomaa myös vierellään kulkevan, uskaltautuu kysymään. Jumalan läheisyydessä horisontti avautuu aina myös oman värttinän ja oman kotiportin tuolle puolen. Kannattaa viipyillä, katsella ja olla kuulolla: Jumalalla ja Hänen luomillaan ihmisillä on paljon kerrottavaa.