Piispan saarna Malmin kirkossa 22.9.2013

Rakkaat kristityt,

Reijon ja Kaisan meille lukema teksti on kuin takaumaa menneen kesän mediasta tai sähköpostiruuhkastani. Kiistelevää puhetta siitä, mitä oikein saa tehdä, mitä pitää tehdä? Ketä totella ja millaiset säädökset unohtaa, laittaa vanhentuneina syrjään?

Elävä seurakunta käy tällaista keskustelua. Jeesuksen läsnäolo sen viritti aikanaankin.  Hänen ympärillään ilma sähköistyi.  Hänen läsnäolonsa toi tilan ja luvan, joskus pakonkin, tarkastella omia asenteita ja tottumuksia.   Hänen toimintansa jakoi mielipiteitä ja hän avasi vaikeista asioista avointa keskustelua.  Hän ei kaihtanut suoriakaan kysymyksiä ja siten hän sai ihmiset keskustelemaan.

Katriina Mäkelän lähetystehtävä Senegalissa on työ kielen parissa. Siunaamme tänään Katriinan Mäkelän käännöstyöhön, jota hän on tehnyt jo kolmekymmentä vuotta. Omalla kielellä, sereerenkielellä oleva kirjallisuus rohkaisee kyselemään. Se avaa uusia näkökulmia maailmaan keskusteltaviksi. Omalla kielellä olevat tekstit opettavat lukutaidon, joka avaa ajatusten portit. Työllään Katriina on luterilaisuuden ytimessä, tuomassa kansalle sen omaa kieltä.  

Evankeliumitekstin keskustelu käynnistyy yksityiskodissa, tunnetun ja vaikutusvaltaisen perheen ruokapöydän ympärillä. Tilanne sähköistyy, kun kesken kutsujen huoneeseen astelee vakavasti sairas mies, ilkeän tautinsa runtelema ja pyytää apua.  On pyhäpäivä ja sen rajoitukset tietää tuossa kodissa läsnä olevista jokainen, pikkulapsetkin. Silloin ei kävellä, ei tartuta toimeen eikä tietenkään paranneta. Tällaisia varten ovat arkipäivät ja niiden työtunnit. Esikuvallisesta maineestaan tunnettu koti oli joutumassa hankalaan tilanteeseen: että juuri meidän kodissamme ja perheessämme joutuisimme silminnäkijöiksi sellaiselle, mitä esi-isämme paheksuisivat ja koko opetuksemme on aina vastustanut. Tunnen sympatiaa tuota perheenisää kohtaan; on rankkaa olla ristiriitojen keskellä. On rankkaa kannatella yhteisön mainetta, arvostaa perinteitä ja samalla havahtua jonkun avunpyyntöön ja Jeesuksen kainostelemattomaan tapaan kuulla tuo pyyntö. Sapatti vai ihminen? Armo vai tuomio? Totuttu ajatuskulku vai uuteen rohkaistuminen?

Tunnistan tuossa pyhäpäivän olohuoneen kohtauksessa jotakin kristityn perusmaisemasta.  Jeesuksen läsnäolo tuottaa toistuvasti tilanteita ja tienhaaroja, joissa kysyy, mikä suunta on oikea ja mikä vie harhaan.  Milloin on muunnuttava ja tehtävä täyskäännös ajatusrakennelmassaan, milloin taas pitäydyttävä siihen, miten aina on ollut?  Elävä seurakunta tekee tilaa tällaiselle kyselylle.  
Jeesus paransi tuskaista tautia sairastavan miehen, hänet joka tautinsa takia oli joutunut monin tavoin syrjäytyneeksi ja kivun lisäksi myös huhujen haavoittamaksi: vesipöhön syynä pidettiin huonoja elämäntapoja.  Jeesus ei siirtänyt asiaa odotuslistalle eikä pyytänyt harkinta-aikaa, vaan hän toimi heti.  Ihminen ja inhimillisyys saivat etusijan. Toissijaiseksi jäi kielto tehdä parantavia tekoja sapattina.

Mietin, miten juhla-ateria eteni? Parannettu mies ohjattiin ulos, tervein askelin ja taatusti hämmästynein mielin.  Muut jäivät olohuoneeseen.  Miten lie keskustelu jatkunut vai oliko jäljellä vain vaivaantunut hiljaisuus?  Sitä me emme tiedä.
Mutta sen tiedämme, että me tarvitsemme toinen toisiamme, kun tämä sama eri tavoin toistuu kodeissamme, seurakunnissamme ja kirkossamme.  Me tarvitsemme sellaista erimielisyyden etiikkaa, joka sallii meidän keskustelevan ja kohtaavan toisemme ja toistemme tarpeet ja avunpyynnöt.

Katriina Mäkelän työ Senegalissa ei ole ollut vain puhetta tai pelkkää kommunikaatiota vaan kokonaisvaltaista vieraanvaraisuutta, oman kodin ovien avaamista tarvitseville ja pyytäville. Sellaisia kohtaamisia kirkkomme tarvitsee.

Me elämme kirkkona kiintoisaa ja kiehtovaa aikaa. Mutta monin tavoin myös  kuormittavaa. Voin itse samastua tuon olohuonekohtauksen kaikkiin eri hahmoihin;  kukin heistä heijastaa jotakin, mitä myös itsessäni ja kirkossamme tunnistan.  Jännitteen muutoksen ja totutun välillä.  Se taitaa olla ja pysyä kristityn perusmaisemana?

Mihin sitten itse saan voimaa tai viitteitä tämän kertomuksen äärellä?
Jeesus oli läsnä, kulki ja kohtasi kaikenlaisia ihmisiä. Hän ei karttanut tilanteita, joissa tiesi joutuvansa haastetuksi tai vaikeiden kysymysten keskelle. Hän ei eristäytynyt eikä ilmoittanut olevansa tavattavissa vain ” oman puunsa juurella tai temppelin portilla”.  Hän vieraili kodeissa, istuutui varakkaiden ja hyvämaineisten ruokapöytiin, mutta söi mieluusti myös heidän kanssaan, joiden ruokapöydissä ei kutsuvieraita juuri ruuhkaksi asti ollut.  

Jeesus rohkaisi ajattelemaan, kyselemään, kommunikoimaan ja keskustelemaan. Hänen opetuksensa ei ollut komentamista eikä vaitonaiseksi pakottamista.  Eikä pelkästään puhetta! Hän loi ilmapiirin, jossa sai ja joutui tarkastelemaan itseään, kun huomasi lähellään muutkin kuin itsensä ja sisäpiirinsä. Jeesus vahvisti puheensa tekemisillään ja opetuksensa asenteillaan. Viestit olivat kokonaisvaltaisia – ei puhuttu yhtä ja sitten toteutettu arkielämässä toista.

Jeesus oli myös rohkea.  Hän oli Isänsä asialla eikä siksi pelännyt toteuttaa Isänsä agendaa.  Tämän esityslistan toteuttamiseen myös me olemme saaneet kutsun. Se merkitsee kykyä kestää ristiriitoja ja keskeneräisyyttä itsessämme ja kirkossamme; olemme vasta matkalla, emme perillä. Se merkitsee avoimuutta avunpyynnöille, ihmisten haavoille ja kaikelle sille, missä häpeä, syyllisyys tai epäonnistuminen on sysännyt ihmisen syrjään ja jaksamisensa äärirajoille. Tässä tilanteessa kristityn ainoa sana on ARMO! Mikään laki, säädös tai perinne ei vie ihmisen oikeutta armoon ja Jumalan tervetulotoivotukseen.  Ystävät, meistä jokaisesta riippuu, kuuluuko tämä viesti kirkostamme ja kirkossamme.