Piispan saarna pappisvihkimyksessä Tuomiokirkossa 14.12.2014

Työtovereitteni lukema teksti tarjoaa meille peruskysymyksen, jota saamme maistella ja kohdata koko kristityn elämänmatkan. Tätä kysymystä ovat Saila, Jussi, Minna, Heidi ja Kati pureskelleet koko koulutuspolkunsa ajan.  Olemme käyneet syviä, inspiroivia keskusteluja ja nämä keskustelut jatkuvat nyt teidän kauttanne seurakunnissa, sairaalassa, oppilaitoksissa ja koulussa.

Ja tätä kysymystä me, jokainen kristitty, kannamme mukanamme.  Joskus se tulee meitä vastaan yhtä kaihtelematta kuin Johannes sai sen eteensä. Joskus se pyörii ympärillämme muiden huulilla, sanomatta jääden.  Joskus se hiertää omissa ajatuksissamme, kipeääkin tehden.

Tuo Johanneksen saama kysymys – ja meillekin kuuluva – on ”Kuka sinä olet?”

Niin, kuka minä oikein olen kirkon rivijäsenenä, sen luottamushenkilönä tai työntekijänä?

Kysymys kristityn identiteetistä on ajankohtainen; tuntuu vain ajankohtaistuvan.

Identiteetti on haavoittuva, hauraskin, yhteiskunnassamme, jossa yt-neuvottelut tekevät taitavasta ja pitkäaikaisesta työntekijästä toimeentuloturvaa tarvitsevan työttömän; jossa onnellisesti aviossa ollut huomaa tuleensa hylätyksi ja ruksi siviilisäätyä kysyttäessä muuttuu; tai jossa terveeksi itsensä luullut löytää itsensä sairaalan potilaslistalta.  Identiteetti on hauras ja haavoittuva käsite.

Tästä syystä kristityn identiteetti on aarre ja voimavara. Kaste on sen meille turvannut. Kukaan eikä mikään voi tätä identiteettiämme viedä, varastaa eikä evätä.  Kristityn kaste on elinikäinen vakuutus eikä sitä ole sidottu indeksikorotuksiin eikä kelpoisuustesteihin.

Kuka sinä oikein olet, sinä kristitty?

Mikä on yhteinen identiteettimme; meidän, jotka kuulumme tähän Jeesuksen seuraajien heimoon?

Kuvaisin identiteettimme perusprofiilia kolmella ulottuvuudella.

Ensinnä me olemme avaran armon ihmisiä; vaikka joku olisi menettänyt luottamuksensa itseensä, Jumala ei menetä luottamustaan meihin. Ovea ei lyödä edestämme kiinni, ei koskaan eikä milloinkaan. Armo on aina tarjolla.  Anteeksiannon vapauttavaa vitamiinia ei mikään häpeä eikä mikään identiteetin muutos huuhtele pois.  Me elämme armon auringon lämmössä ja lämmöstä. Tämä tieto vapauttaa meitä löytämään omat vahvuutemme ja se auttaa meitä rehellisesti kohtaamaan myös omat varjomme ja vajavuutemme.  Meitä keskeneräisiä kestävä Jumala saa meidät kestämään omaa ja toistemme keskeneräisyyttä. Kirkko ei ole täydellisten ja samankaltaisten virtaviivainen organisaatio, vaan ihmisten yhteisö, jonka Jumala on kutsunut yhteen.

Toiseksi me olemme avaran näkökyvyn ihmisiä.  Kristityn näkökulma ei ole minun tai kaltaisteni etujen ja optioiden varmistaminen. Meidän katseemme suuntautuu myös sinne, missä kauneus, nopeus, nuoruus tai terveys ei ole ainoa kiinnostuksen kohde tai palkitsemisen kriteeri. Meidän näkökulmamme on ihmisen näkökulma – tuo Jumalan silmä, joka teki arvovalintansa jouluna, jolloin köyhän naisen kohtu oli Jumalan pojan ensimmäinen maanpäällinen koti ja hänen ensimmäinen sänkynsä sijaitsi pihan perällä.  Kristityn katse on ihmisen katse. Sellainen, joka kiinnostuu ihmisten todellisuudesta. Ei pelkää eikä vieroksu sitä, mikä on totta. Jouluna Jumala havainnollisti sen, ettei Jumala vieroksu ihmisten todellisuutta.  Jumalalle meidän ei tarvitse pystyttää kulisseja eikä kertoa valkoisia valheita. – Voisiko tämä rehellisyyden lupaus olla vitamiini itsellemme ja ihmisille, joiden kanssa elämäämme elämme tai työtämme toteutamme?

Kolmanneksi me olemme avaran turvaverkoston ihmisiä.  Me tarjoamme turvaa paleleville, kaipaaville, hämmentyneille ja identiteettinsä menettäneille.  Me olemme siksi, että me, mutta myös muut ja kaikenlaiset voivat ja saavat olla. Kovenevassa ilmapiirissä, syrjäytymistä ja eriarvoisuutta kokevassa yhteiskunnassa, kirkko on olemassa ihmisen puolesta ja ihmisen kanssa.  Sitä kaiuttaa lähestyvä joulu. Kun kertaamme ensimmäisen joulun käsikirjoituksen käänteitä Jumalan arvovalintojen valossa, saamme vitamiinia oman identiteettimme rohkeaan toteuttamiseen.

Identiteettimme tarjoaa meille tehtävän; niin kävi Johanneksellekin. Kun tunnistaa oman minuutensa ja identiteettinsä, löytää myös tehtävän.  Samalla havahtuu minäkuvansa suureen lahjaan; identiteetti avaa horisontin ja siten tarjoaa yksilön elämiseen syvän mielen.  Johannes määritteli tehtävänsä ja elämisensä mielekkyyden tavalla, johon voin vahvasti liittyä ja toivon kaikkien kirkon jäsenten liittyvän: ”Tasoittakaa Herralle tie”. 

Auratkaa esteitä, jotta jokaisella on esteetön pääsy kristinuskon aarteiden äärellä. 

Purkakaa kaikkea sitä, mikä näyttää tiesuluilta armon ovensuulla.  

Huokaiskaa rauhassa ja luottamuksessa: tällä tiellä saa kulkea ja sille on tervetullut.  Tie on esteetön, armon aurinko lämmittää ja jokaisella meillä on tila kulkea tällä tiellä oman rytminsä ja oman elämäntilanteessa tahdissa.

Kuka sinä olet? Ainakin olet tervetullut, Jumalan elämään kutsuma ja rakastama. Tästä alkaa kristityn identiteetin kiehtova ja elämänmittainen matka.