Piispan saarna Tuomasmessussa 27.5.2012 Agricolan kirkossa.

 

Hyvää syntymäpäivää! Näin huudahti Ofelia tänä aamuna jakarandapuun alla kristisisarelleen. ”Hyvää syntymäpäivää” toivotti auringon paahteessa Tyynen meren rantahietikolla vanha Josua pienille pyhäkoululaisilleen. Ja ”hyvää syntymäpäivää” me toivotamme toinen toisillemme tässä Tuomasmessussa tänä iltana.  Me liitämme oman äänemme niihin miljooniin ääniin, jotka iloitsevat siitä, että kirkko on olemassa. Olemme kulkeneet joulusta helluntaihin, Jeesuksen syntymäjuhlasta kirkon syntymäpäivään.

Millainen kirkko helluntaina syntyi? 

Minulle on tärkeää havahtua siihen, että kirkon ensimmäiseen julkituloon ei ollut valittu joku aivan erityisen kelpo ja kunniakas valiojoukkue.  Tilanteen keskiöstä löytyvät ne samat henkilöt, joiden monenlaista kompurointia tuota julkituloa edeltävinä kuukausina Raamattu ei salaa eikä silottele pois. Valkoinen valhe on lipsahtanut huulilta, epäusko ja kaikenlainen hämmennys on avoimesti kerrottu, pelkuruus ja petturuus on päässyt välillä pintaan.  Heidät on kuitenkin kelpuutettu kirkon syntymähetken todistajiksi ja toteuttajiksi.  Tässä on siis kirkkomme luovuttamaton syntymämerkki: sisään ja sisäpiiriin mahtuvat kaikenlaiset, kompuroivat ja hitaanpuoleiset, tavoitteistaan lipsuneet ja unelmistaan luopuneet… onkohan meitä muunlaisia olemassakaan? Mutta toki myös he, joilla elämä luistaa ja jotka ovat löytäneet sen, mitä ovat etsineet ja joiden valoisuus juuri nyt säteilee.

Kaikenlaiset! Kirkon syntymäpäivänä kirkko paljasti julkisuudelle syntymämerkkinsä: olemme yhteisö, joka on kaikenlaisia varten ja joka myös tarvitsee erilaisia, kaikenlaisia ihmisiä. Meillä ei testata klubikuntoisuutta, ei tarkisteta tietoja eikä arvioida yksilön tuomaa menestysarvoa yhteisöllemme. Me olemme ihmisiä varten ja me toivotamme toinen toisemme tervetulleeksi tähän yhteisöön; joskus se ottaa vähän koville – ai mukana tämäkin ja tuo? Syntymämerkistään kirkko ei kuitenkaan luovu: ”juuri tämä ja tuokin”. Oma paikkani löytyy, kun hämmästyn tämän tosiasian edessä: tässä yhteisössä ei mitata, arvioida eikä vaadita – tässä yhteisössä tiedetään, että kirkko on kaikkia varten ja toteutuu vain, jos kaikenlaiset saavat olla mukana omina itsenään, koko elämäntarinansa kokoisina. Tämä kirkon syntymämerkki oli rankkaa kirkon alkuvuosina ja onhan se sitä nytkin. Mutta, rakkaat kristityt, syntymämerkistämme me emme luovuta!

Seuraava hämmennys kohtaa minut silloin, kun havahdun siihen, mitä kirkon syntyminen edellytti ja mitä oikeastaan tapahtui. Nuo pelkojensa kahlitsemat, lukittujen ovien takana sisäistä turvallisuuttaan varmistavat, näköalattomuutensa halvaannuttamat ja itsesäälissä piehtaroivat tulivat yllättäen Jumalan Hengen koskettamiksi. Kaivattu vieras – ja silti odottamaton! Seuraukset ehkä odottamattomimmat: nytkö siis voimme taas juhlia keskenämme, kokea sisäpiirihuumaa ja keskinäisen tuttuuden riemua? Näin ei käynyt eikä tätä enää ollut luvassa.

Hengen tuuli puhaltaa ikkunat ja ovet auki. Kirkko ei syntynyt yläsalin lukittujen ovien suojaamana eikä sakastien sisätiloissa.  Kirkko syntyi, kun he uskalsivat avata oven ja astua julkiseen tilaan, jossa he kohtasivat kaikenlaisia – tuntemattomia, outoja kieliä ja kummallisia tapoja noudattavia ihmisiä. Heti alkumetreiltään kirkko on globaali, kansainvälinen ja monikulttuurinen. Tästäkään syntymämerkistään kirkko ei pääse irti.

Lopuksi hämmennyn kirkon syntymäjuhlan viestinnän voimasta: jokainen paikalle osunut kuuli ja ymmärsi, kuin olisi kuunnellut omaa äidinkieltään.

Tästäkään syntymämerkistään kirkon ei pitäisi päästää irti.  Jokainen – satunnaisesti paikalle saapunut tai jo pitkään tätä kohtaamista kaivannut – on oikeutettu kuulemaan perusviestimme: Sinä olet hyväksytty, olet tervetullut koko tarinasi kanssa, olet osa kirkkoa ja osa ihmiskuntaa.

Palaan kirkon syntymäpäivän silminnäkijöiden kertomukseen: ”Me kaikki kuulimme/luulimme heidän puhuvan omaa kieltämme.”

Tässäkö kirkon syntymämerkin huutomerkki meille?  Miten me olemme ja elämme niin, että jokainen, – erilainen tai kaltaisemme – aavistaa lähellämme sen, että ainakin Jumalalle Sinä olet riittävä, kyllin hyvä ja kaunis. Miten me opimme puhumaan ihmiskunnan ainoaa yhteistä kieltä, sitä mikä taipuu vain yhdessä verbimuodossa: armahtaminen!

Tässä kieliopissa
oppia oleellisempi on oleminen,
sanoja voimallisempia arjen teot
tekoja koskettavimpia asenteiden viestit
ja komentamisen sijasta

armo, joka kyselemättä sallii kulkuluvan jokaiselle ja kaikenlaisille.