Piispa (electa) Irja Askolan saarna Helsingin yliopiston avajaisjumalanpalveluksessa tuomiokirkossa 6.9.2010

 

Joh.15: 11-14
 

Vain kolme kirjainta. Niiden muodostama sana soljahtaa sekunnissa ulos suustamme. Silti tuon pienen sanan sisältö tai sen puute on innoittanut säveltäjiä, runoilijoita, teatteritaiteen tekijöitä kautta vuosisatojen. Saman sanan värinästä tai sen katoamisesta ovat täyttyneet myös lukemattomien päiväkirjojen sivut. ILO!

 

This tiny, little word – JOY – which you have chosen to be the theme of this service, is known everywhere and is getting so many various expressions all over on this globe. JOY – everyone has his/her own touch with this word, regardless of age, culture, education or profession. JOY is the word, which is fundamentally included into the Christian vocabulary, as well.

 

In the Gospel, which we just heard, Jesus says:”… that your JOY may be complete.”

 

ILO on monin tavoin myös kristillisen terminologian keskiössä. Toisin kuin ehkä mielikuva kirkkomme nykytilasta tai kristittyjen profiilista voisi antaa aiheen olettaa!

 

Minkälaisin edellytyksin Jeesus kuvaa ILON toteutuvan? Kerrotaanhan Hänen toistuvasti käyttäneen puheissaan tuota termiä, sekä lupauksen että annetun tosiasian muodossa. Hän jopa kytkee oman missionsa ilon mahdollistumiseen ihmisten todellisuudessa.  ”Puhun, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne”. 

 

Evankelistojen tallentaman tiedon mukaan hänen sanomansa vastaanottaneet kertovat kokemuksenaan pelon vaihtuneen luottamukseen, eristäytymisen yhteyteen, mykkyyden keskusteluun ja näköalattomuuden toivon perspektiiviin.

 

Jeesuksen opetuksessa ja toiminnassa ILON edellytyksiksi hahmottuu kolme näkökulmaa:

 

Ilo tarvitsee kasvualustakseen tosiasioiden tunnustamisen. Kestohymyn voi loihtia sielunsa sirpaleiden keskeltä; ilo sen sijaan voi kummuta vain totuuden ilmapiiristä.  Varjot, häpeä ja katvealueen kivut eivät sammuta iloa tai sen kaipuuta. Niiden kohtaaminen ja tunnustaminen ovat edellytys eteenpäin: valo, hyväksyntä ja kokonaisuuden näkeminen luovat tilan ilon syntymiselle.

 

Suru, epäonnistuminen tai uupumus eivät tapa ilon mahdollisuutta. Sen kampeavat kyynisyys, sisäisen kipunsa kieltäminen ja omien tarpeidensa ohittaminen. Jeesuksen kohdatessa aikalaisiaan vuorovaikutus rakentui turvallisen tilan luomiselle: sai mahdollisuuden kertoa sen, mikä itselle on totta ja missä oikeasti kipuni juuret ovat. Iloon ei komennettu eikä totuuden kertomiseen pakotettu. Luotiin tila, jossa se, mikä on totta, sai olla totta ja sen sai sanoa. Tällaisessa ilmapiirissä muuan virkamies, Sakkeus nimeltään, huomasi kyräilynsä tarpeettomaksi ja hän pääsi takasin yhteisönsä jäseneksi. Samanlaisen ilmapiirin voimistamana muuan nimetön nainen Sykarin kaivolla sai vihdoin mahdollisuuden kertoa ”miten kaikki oikeasti meni” – leimojen ja juorujen sijaan totuus tuli ilmi, helpottavana – ja sen jälkeen hänkin löysi takaisin yhteisöön, löysi tehtävänsä ja paikkansa. 

 

Ilo saa hengitystilaa meissä ja meidän yhteisöissämme, kun uskallamme olla totta. Edes itsellemme. Ilo tarvitsee kätilökseen totuudellisuuden.

 

Toiseksi ILO on ”suhdekysymys”. Ilo liittyy aina johonkin, jonnekin, joihinkin… ILO on relaatioriippuvainen. Jeesuksen puheessa ILO esiintyy aina vuorovaikutuksessa – ”after all,  it is all about relations”!

 

Ilo voi olla yksityistä, hyvinkin persoonallista; mutta kristillisen uskon mukaan sen aitous testautuu yhteisön etiikan viitekehyksessä. Jeesuksen sanat liittävät ilon toteutumisen siihen, miten me kohtelemme toisiamme. Rakastakaa, älkää vihatko. Puhukaa, älkää kyräilkö. Armahtakaa, älkää tuomitko. Kantakaa vastuuta toisistanne ja myös toistenne kuormista.

 

Ilo saa hengitystilaa meissä ja meidän yhteisöissämme, kun huomaamme, että tuo toinenkin on olemassa. Ehkä seinän tai naamion takana. Erilaisena, kaukaisena ja silti samanlaisena. Ja minäkin olen enemmän olemassa, kun havahdun siihen, että olen osa ketjua, prosessia, tarinaa ja historiaa, johon liityn.

 

ILO rakentuu myös kokemukseen mielekkäästä tekemisestä ja siitä, että olen tarpeellinen.  Kuulemassamme tekstissä Jeesus kutsui ihmisiä työtoveruuteen. Osallisiksi suuresta suunnitelmasta.

 

”Tehkää, mitä minä käsken teidän tehdä.” Menkää kaikkeen maailmaan. Olkaa liikkeellä. Parantakaa, kertokaa armollisesta Jumalasta ja tehkää hyvää; kaikille ja kaikenlaisille.

 

Jumala luottaa luomiinsa ihmisiin. Hän tarjoaa tiimissään tilaa ja mukaan tuleville tehtävää. Jumalan valtakunnassa ei ole tarpeettomia ihmisiä, ei pätkätöitä eikä määräaikaisuuksia. Jokaiselle ja kaikenlaisille on tila ja kutsu osallistua hyvän toteuttamiseen, oikeudenmukaisuuden vaatimiseen ja toinen toistemme armahtamiseen.

 

Ilo saa hengitystilaa meissä ja meidän yhteisöissämme, kun tuemme toisiamme tuntemaan sen, että me olemme tarpeellisia. Hyödyttömyyden tunne tappaa ilon. Katse, sana tai asenne sen puolesta, että me olemme tarpeellisia läheisillemme ja yhteisöllemme, luo tilan sille, että kovien tosiasioiden maailmassa inhimillisyys on mahdollista.  Tämän inhimillisyyden keskellä myös Jumalan armo tulee konkreettiseksi.

 

 

Jeesus asetti esikuviksi lapset: ”Sellaisten on Jumalan valtakunta”. Ilon opettelussa heidän esikuvallisuutensa on selkeä. Ehkä heitä kannattaa katsella silloin, kun kyynisyys ja kyräily ovat pääsemässä voitolle. Lapsen kyky innostua, ihmetellä, itkeä ja iloita siitä, mitä tänään on keksinyt, oppinut ja osannut tehdä. Ja myös sopia riitansa ja unohtaa eilisen nyrkkitappelun hiekkalaatikolla. Ilo on luovuuden sisar. Siksikin sille kannattaa luoda hengitystilaa ja toteutumisen mahdollisuus.

 

Jesus satte barnen som förebild: ”Himmelriket tillhör sådana som de.” Deras förebildlighet är klar då man vill lära sig vad glädje är. Det lönar sig kanske att se på dem då cynism och skepticism håller på att ta överhanden. Barnets förmåga att bli hänfört, förundra sig, gråta och glädja sig över vad det i dag hittat på, lärt sig och kunnat göra. Och att även bli sams och glömma gårdagens slagsmål i sandlådan. Glädjen är kreativitetens syster. Och därför lönar det sig också att skapa andningsrum för glädjen och ge den möjlighet att bli verklig.

 

Me kohtaamme ilon kaipuuna. Me kohtaamme sen yllätyksenä arjen tuokiona. Me kohtaamme sen lahjana, mutta myös tehtävänä. Hiukan ja jonkin verran oma iloni riippuu siitä, miten suhtaudun häneen, joka istuu vierelläni ja myös heihin, jotka on annettu työtoveruuteen opiskelussa, tutkimuksessa tai hallinnossa. Ilo on lahja. Ja se on tehtävä. Hengittääkseen se tarvitsee totuudellisuutta, yhteisöllisyyttä ja armollisuutta itseämme ja toinen toisamme kohtaan.