Piispa Irja Askolan saarna Tuomiokirkossa.

 

Matteus 20: 25-28

Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: "Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta."

Palveluyhteiskunta, palveluketju, palveluseteli, palvelurakenne. Tuo tarpeellinen, kilttikin sana ”palvelu”, on vallannut otsikot ja esityslistat. Päättäjän ja vastuullisen virkamiehen kengässä se lienee hiertänyt terävän kiven lailla. Ylipitkät päivät ja vähäuniset yötkään eivät ole säästäneet kipakalta kritiikiltä ja kohtuuttomalta kuormalta.

Sama kivi hiertänyt huolena ja harmina myös monen kansalaisen kengässä. Karkaako palvelu ulottumattomiin? Onko olemassaoloni rasite?

Kansakuntamme kengässä kivistää nyt sana ”palvelu”.  Se kyselyttää, turhauttaa, mutta myös laittaa ajatukset liikkeelle, virittää innovaatioita ja yksinkertaisia oivalluksia.

Entä jos tänä kansakuntamme juhlapäivänä, tämän ohikiitävän tunnin ajan, antaisimmekin itsellemme luvan olla palveltuja? Poliittinen päättäjä, virkamies ja kansalainen huokaisisi syvään;  hengittäisi levollisesti tässä  kirkossa, joka jo 162 vuotta on todistanut maamme vaiheita ja myötäelänyt eri vuosikymmeninä naisten  ja miesten riipaisevaa surua, mutta myös kiitollisuutta ja  toivon virettä. Entä jos sallisimme itsemme istua tässä ilmapiirissä kaikessa rauhassa – muistaen, ettei tässä ohikiitävässä tunnissa kukaan vaadi mitään, kukaan ei hoputa eikä pyydä ottamaan kantaa.  Nyt saa olla palveltavana: kristinuskon aarteitten koskettamana.

Kristinuskon aarteista avautuu lupa armollisuuteen itseä ja toisia kohtaan. Tässä gallupmittausten, arviointilomakkeiden ja tulostavoitteiden kuormittamassa yhteiskunnassa kristinusko kaiuttaa hyväksyntää keskeneräisille, taakoitetuille ja vastuun vaatimusten piiskaamille. Jumala kieltäytyy kilpailuttamasta ihmisiä toisiaan vastaan. Hänen ydinviestinsä on: kelpaat, riität sellaisenasi. – Leviäisikö tästä armon tuoksusta levollisuus ja luottamus keskuuteemme – ilmapiiri, joka mahdollistaa uudet reitit myös tiukoissa tilanteissa ja umpikujilta näyttävissä ennusteissa.

Varjojen ja vaihtoehdottomuuksien viidakossa kristinusko kuuluttaa perusturvaa jokaiselle, niin vaatimusten väsyttämille vastuunkantajille kuin palvelun puutteesta kärsivälle kansalaiselle. Irtisanomisten ankeudessa kristinusko muistuttaa luovuttamattomasta oikeudesta: Jumala ei käy yt-neuvotteluja kenenkään kanssa.

I en djungel av skuggor och alternativlöshet förkunnar kristendomen en grundtrygghet för alla, både för dem som bär ansvar och tyngs ner av krav och för de medborgare som lider av brist på service och tjänster. I en tillvaro trängd av uppsägningar påminner den kristna tron om en oförytterlig rätt: Gud för inga samarbetsförhandlingar.

Kristinuskon aarteista heijastuvat horisonttiimme avara maisema ja toivoa tuovat teot. Jumala ei ole vain meidänlaisten ja kaltaistemme Jumala. Jumala ei ole vain suomalaisten, ei vain luterilaisten eikä liioin vain valkoisen miehen määrittelemä. Jumala ei kiinnity vain tähän hetkeen, vaan tuo elämisemme ja päätöksentekomme taustaksi vuosisataiset viisaudet ja myös tulevaisuuden suuren kuvan.

Leviäisikö tästä perspektiivistä pelokkaan nurkkakuntaisuutemme keskelle sydämellistä uteliaisuutta, jolloin outoa kieltä puhuva naapuri muuttuu tuttavaksi tai vastakkaista ideologiaa edustava kiinnostavaksi keskustelukumppaniksi? Yltäisikö tässä ilmapiirissä suomalaisen katse yli oman tontin ja yli euroalueenkin?

Jumalan turvallisuusstrategian pohjana on luottamus ihmisiin, jotka hän on luonut – kaikenlaiset, meidät ja heidät. Kristinuskosta avautuu turvallisuuskäsitys, jossa jokainen ihminen on mahdollisuus, ei uhka. Silloin vuorovaikutus selättää vihan ja avoin asenne murtaa mykän muurin. Tätä turvallisuusohjelmaa me nyt tarvitsemme. Tarvitsemme toinen toisiamme tehdäksemme tästä totta kaupungeissa ja kylissä, kouluissa ja kotikortteleissa.

Toisistamme välittämisen talkoissa ihminen muuttuu kiinnostavaksi resurssiksi pöytäkirjapykälän hallinnollisen määrittelyn sijaan. Silloin irtisanottu ei ole vain työttömyyspäivärahaa tarvitseva, vaan ihminen, jolla on osaamista, kokemusta ja oikeus huomiseen. Silloin poliitikko ei ole vain julkisuuden henkilö, vaan myös ihminen, jolla on haavansa ja haaveensa, ja tunteva mieli. Silloin maahanmuuttaja ei ole vain oleskeluluvan anoja, vaan ihminen, jolla on sukunsa tarina kerrottavana ja osaamisensa tuotavanaan. Silloin sairastunut vanhus ei ole budjettirasite, vaan ihminen, jolla on elämänkaarensa rikkaus mukanaan. Silloin seksuaalivähemmistöön kuuluva ei ole vain homo tai lesbo, vaan ihminen, joka haluaa elää turvallista arkea ja rakentaa tätä yhteiskuntaa. Silloin häiriköltä vaikuttava nuori ei ole sijoitusongelma, vaan ihminen, jolla on sanottavaa ja joka kaipaa aikuisen turvaa.

Palveluyhteiskunta rakentuu siitä, kun alamme katsella itseämme ja toisiamme uusin silmin.

Löydämme leimojen lyömisen sijasta yhteistä ihmisyyttä. Arvostelun sijasta armollisuutta. Kyräilyn sijasta kiitollisuutta. Valittamisen sijasta välittämistä.

I stället för att stämpla varandra som det ena eller det andra ser vi vår gemensamma mänsklighet. Barmhärtighet i stället för bistert tal. Tacksamhet i stället för att titta snett. Omsorg och omtanke i stället för obetänksamhet.

Toimiakseen palveluyhteiskunta tarvitsee ihmisensä, siis meidät. Meistä jokaisen.