Piispan saarna 6.3.2012 Tuomiokirkossa. Suntioiden kirkkovuosi-koulutus (1Moos 32: 23-32)

 

”En päästä Sinua, ennen kuin siunaat minua.” Astelen arastellen riemuavaa joukkoa kohti.  Hoosianna! Kaikenlaisia mukana. Monia, joita odotin tapaavani. Myös heitä, joiden en koskaan kuvitellut tähän joukkoon kuuluvaksi. Katselen tuota hoosiannaa laulavaa joukkoa – mieleni kulkee, kiertää kasvoista toiseen. Minua koskettaa, että hänkin tuli tänne ja laulaa sydämensä kyllyydestä. Joku vaan pyyhkii silmäkulmaansa: muistojen salaisuus, jota voin vain kunnioittaa.  

 

Hoosianna-joukkoon mahtuu monenlaista; kukaan ei silloin ensimmäisellä kerrallakaan kysynyt, millä oikeudella liityt kulkueeseemme? Siellä he vain olivat ja kulkivat; yhteisönä ja osallisina, vaikka toisilleen tuntemattomina. Joku tuli ja lauloi sydämensä kyllyydestä Hoosiannansa; joku hyräillen hapuili säveltä. Silti mukaan mahtuen. Kirjava joukko, kaikin tavoin.  Kukin mahdutti Hoosianna-huutoonsa oman elämäntarinansa. Ja juuri siksi se oli niin oikea kulkue Jeesukselle, aasilla ratsastavalle, sillä Hänelle jokainen oli ainutlaatuinen, juuri omana itsenään totta. Häpeästä vapautettu, yksinäisyydestä mukaan kutsuttu, julmuudesta armon osallisuuteen kutsuttu.

 

Jumala – sitenkö Sinä siunaat minut adventtina, että suostun joukkoon, jossa erilaiset äänet ja erilaiset elämänkohtalot kulkeutuvat samaan kulkueeseen, siihen, jossa armo ja oikeudenmukaisuus ovat totta ja jossa sana TERVETULOA on yli kaikkien muiden sanojen, yli arvioiden ja tuomioiden.

 

Jumala, läsnäolossasi ja hiljaa mielessäni mietin, keitä minä näen oman kirkkoni Hoosiannaa  laulamassa… onko kaikille tilaa? Ja mistä löydän itseni tuossa kaikenlaisten kulkueessa? ”En päästä Sinua, ennen kuin siunaat minua.”

 

Löydän itseni yövuorossaan elantoaan hankkivien keskeltä. Palelevia, stressaantuneita, huoliaan kantavia miehiä. Ei kukaan ollut valmistautunut mihinkään merkitykselliseen – tavanomaisuutta, turhautumistakin; näinhän se elämä menee. ”Kuuseen kurkottamatta ei katajaan kapsahda.” Mutta sitten yllätys saapui! Hei, te peloissanne palelevat: älkää pelätkö! Hei, te unelmanne haudanneet, herätkää uuteen alkuun! Hei, te itsenne syrjäyttäneet, löytäkää polku sinne, mitä tietämättännekin kaipaatte! Ja he ottavat enkelien viestin todesta – kulkevat ja löytävät esteettömän pääsyn sinne, missä juuri syntynyt Vapahtaja on läsnä, paikalla, tavattavissa.  Siinä he viipyilevät, ihmettelevät ja aavistavat jotakin siitä, mikä on oleellista.

Jumala, sitenkö siunaat minua, että läsnäolossasi alan miettiä, miten minä pidän avoinna ja esteettömänä polun seimelle ja kaikelle sille, missä Vapahtaja voi löytyä? Onko tehtäväni aurata hidasteet ja poistaa esteet seimen sanomaa janoavien tieltä? Ja mihin itse kuljen, jos etsin vapautuksen armoa tai oleellisen oivallusta?

 

”En päästä Sinua, ennen kuin siunaat minua.” Pääsiäispuutarhan tuoksu. Hämmennys läsnä kaikissa ja kaikkialla.  Liikaa kaikkea, mitä yrittää ymmärtää, ymmärtämättä. Osa peloissaan lukittujen ovien takana, osa yksinään kadotettuja elämänlankoja hapuillen. Siinä ylösnousemusaamun puutarhassa Ylösnousseen kysymys yllättää: Mitä itket, Maria?

 

Jumala, sitenkö siunaat minua, että Sinun seuraajanasi opin kysymään ja kuulemaan. Jään kysymään sitä, kenen kyyneleihin minun olisi tänä pääsiäisenä havahduttava? Jos itku mahtui ylösnousemuksen puutarhaan ja jos kyynelten selittämiselle sallittiin siellä tila, mietin sitä, mille minä sallin tilan seurakunnassa? Miten siunaus koskettaa, jos Ylösnoussut kohdistaa katseensa minuun ja kysyy: miksi itket tai missä näkymättömien kyynelisesi syyt. Tässäkö, tässäkin, pääsiäisen siunaus?

 

”En päästä Sinua, ennen kuin siunaat minua.” Helluntain ihme alkoi arkisista askeleista. Pelko vaihtui uteliaisuuteen: avataan nyt vihdoin ovi! Astutaan ulos ja kävellään alas katutasolle. Jäykistynyt ja hämmenykseensä halvaantunut joukko lähti liikkeelle, ulos toreille ja tapaamispaikoille. Festareilla tapahtui kieli-ihme: kukin ymmärsi, kuin omaa kieltään.

 

Jumala, läsnäolossasi ja hiljaa mielessäni mietin, siunaatko minua myös niin, että opettelen sellaista kieltä, mitä jokainen ymmärtää. Hiljaa mielessäni mietin, ovatko tämän kielen aakkoset tekoja sanojen sijaan ja asenteita ohjesääntöjen sijaan? Onko helluntain siunaus siinä, Pyhä Henki vie minut uudelle kielikurssille? Sille, jota jokainen ymmärtää: ystävällisyys, vieraanvaraisuus, hetken lämmin huomio ja hyväksyntä… Tässäkö helluntain siunaus: tehdä kirkosta paikka, jossa teot tekevät sanomisemme todeksi ja jossa asenteemme tulkitsevat sen, mitä alttarilta kuulemme. – Missä oma paikkani ja omin kutsumukseni tässä kirkon tulkin työssä?