Piispan saarna 26.5.2013 diakonian virkaan vihkimisessä Kallion kirkossa

 

Tapaamme tekstissä öisen kulkijan.  Hän hiippailee myöhäisen ajankohdan suojassa, kun päivänvalossa ei rohjennut. Hän etenee varmoin askelin, vaikka sydän pamppailee eikä järki pääse tasapainoon siitä, tekeekö nyt oikein vai riskeeraako liikaa.

Tämän kertomuksemme herran, etunimeltään Nikodemos, mieli kipuilee ja kuplii. Hän on tullut sille kipurajalle, jossa joutuu kohtaamaan oman itsensä rajat: onko se kaikki, mitä olen oppinut ja mitä muilta vaatinut, totta vai ei.

Tässä kipuilussaan – salaa, ettei kukaan ystävistä eikä saman opin sisäpiiristä aavistaisi mitään – hän päättää ottaa riskin ja kenenkään tietämättä piipahtaa Jeesuksen luo. Hänen, jonka teot ja asenteet saivat Nikodemoksen horjumaan omien asenteittensa ja uskomustensa kanssa. Rohkea teko, riskinotto mieheltä, joka tunnettiin varmojen vastausten miehenä. Häntä oli opetettu ja hän oli oppinsa oppinut.

Mitä siis tapahtui? Miksi tätä yhä kerrotaan meille ja kaikissa kirkoissa eri puolilla maailmaa?  Mikä on Nikodemoksen viesti tai opetus, jotta se kannattaa lukea tänäkin aamuna kaikissa Suomen luterilaisissa kirkoissa?

Tässä on kysymys muutoksesta.  Rohkeudesta tarkastella omia ajatuksia ja asenteita. Ja tässä on kysymys vuorovaikutuksesta, jossa mikään kysymys ei ollut epähieno tai sopimaton.

Mikä oli saanut Nikodemoksen ajatustottumukset horjumaan? Hän sanoittaa sen suoraan ja empimättä, rykäisee ulos heti salaiseen yötapaamiseen saavuttuaan.  ”Jeesus, Sinussa on jotakin ihmeellistä, sillä teet ihmeellisiä tekoja”.  Sen sijaan hän ei sanonut, ”olen vaikuttunut Sinusta, koska pidät upeita luentoja ja hyviä saarnoja.”  Onko tässä Nikodemoksen tulokulmassa oleellinen avain meille, jotka huolestuneina seuraamme jäsenmäärätilastoja ja murehdimme kirkon synkkää tulevaisuutta?  Teot puhuvat enemmän kuin sanat.  Vaikuttavuutemme ja uskottavuutemme on sen varassa, että opetuksemme ja julistuksemme taipuvat asenteiksi ja arjenteoiksi.  Kuten tuo öinen kulkija tunnusti: ”Jumala on varmasti Sinun kanssasi, kun toimit tuolla tavoin.”

Milloin ihmiset täällä Kallion kaduilla ja Alppipuistossa tekevät saman havainnon: Jumala on varmaan olemassa, kun nuo kirkon ihmiset ovat tuollaisia, välittävät ja jakavat omastaan. Puolustavat ihmisiä, kaikenlaisia, eivät tuomitse.  Mistä työtoveri, naapuri, ruokakaupan kassa tai torimyyjä huomaa, että tuo taitaa olla kristitty?

Onko vaikuttamisemme siinä, että meidän lähellämme ja meidän tiloissamme on helppo hengittää, että kokee saavansa olla oma itsensä ja juuri sellaisena hyväksytty? Sitäkö on armon tuoksu, että ankeuttajista löytyykin hymy ja hyväksyntä? Sitäkö Pyhän Hengen läsnäolo, että suoritusta, nopeutta ja nuoruutta ihannoivaan yhteiskuntaan syntyy tilaa myös hitaille, kömpelöille ja uupuneille?  Jos näin kävisi, olisiko meillä sadoittain öisiä kulkijoita ja aamuisia pohtijoita, jotka havahtuisivat siihen, että Jumala on olemassa ja Hänen läsnäolonsa todella vaikuttaa.  Jumala tekee meille, asenneilmastollemme ja yhteisöillemme hyvää!

Mitä muuta tuon sivistyneen herran kohtaaminen Jeesuksen kanssa meille kertoo? Jään seuraamaan tilanteen kaarta: tilanne on keskusteleva, kysymykset otetaan vakavasti ja juuri niihin vastataan.  Jeesus luo ympärilleen tunneilmaston, jossa uskaltaa kysyä ”tyhmiä ja vähän röyhkeitäkin” – pienen vastaväitteenkin tuntua on lauseessa ”en kai nyt voi mennä takaisin äitini kohtuun syntyäkseni uudesti”.  Jeesus määrittelee itsensä kielellä, joka hämmentää koulunsa käynyttä ja oppinsa osaavaa Nikodemosta, vaikka samalla kieli on juuri sitä, minkä kysymyksensä esittävä taitaa. Vanhan testamentin tutut sanat liitetään nyt uuteen todellisuuteen; siihen minkä Jeesus tuo. Nikodemokselle tuttujen ajatuskulkujen ja uudesta hämmentyneen mielen välille rakentuu silta, joka tekee vuorovaikutuksen etenemisen mahdolliseksi.

Opettaako tämä öinen kohtaus meille jotakin kirkkona olemisesta?  Nikodemokselle oli varmaan mieleenpainuvaa, että hänet kohdattiin henkilökohtaisesti.  Jeesus ei lähettänyt häntä pois vedoten kiireisiinsä tai neuvonut eteenpäin purkamaan hämmentynyttä mieltään jonkun muun kanssa.  Myös hänen kysymyksensä kuultiin – häntä ei saarnattu mykäksi eikä ylipuhuttu pyörryksiin. Oli tila keskustella ja oli lupa epäillä.

Lopuksi Jeesus avaa kaikki portit.  Yhteiskunnassa, jonka Nikodemos oli sisäistänyt ja hyväksi luullut, kaikki oli säädeltyä, hallinnoitua ja luokiteltua. Usko oli sääntöjen tarkkaa noudattamista. Elämän ilmiöt ja ihmiset oli jaettu hyviin ja huonoihin, saastaisiin ja puhtaisiin.  Juuri tämän järjestelmän Jeesus oli tullut hajottamaan ja osoitti sen tekemisillään ja asenteillaan. Epäkelvoiksi leimatut saivat myönteistä huomioita ja reilua kohtelua. Vapautusta häpeästä ja syyllisyydestä tarjottiin ilmaiseksi, mitään takeita vaatimatta.

Nikodemos saa kuulla lopuksi: jokainen, joka uskoo, saa iankaikkisen elämän.  Tässäkö kohtaa Nikodemoksen yössä aamuaurinko alkaa sarastaa ja hän aavistaa: minutkin on kutsuttu elämän puolelle, luottamuksen piiriin.  Suorittamisen ja oikeassa olemisen sijaan saan levätä armon auringon lämmössä.  

Emme tiedä tämän öisen kulkijan kohtalosta enempää.  Mutta toisiimme tutustumalla ja toistemme tarinoita, epäilyjä ja löytöjä, kuulostelemalla, saamme tietää enemmän siitä, mitä meille ja yhteisöllemme tapahtuu, kun Jeesuksen esimerkki alkaa innostaa ja havahdumme Jumalan läsnäoloon yhteisöissämme.