Piispan aamuhartaus 21.12.2010 radiossa

 

En tiedä tuon naisen nimeä. En hänestä paljon muutakaan. Jotenkin hän on vain alkanut elää mielessäni ja kuljettaa kohti joulua. Mieleni matkaseurana hän on saanut väriä ja muotoa. Puuttuvia palasia ovat täydentäneet omien ajatusteni reitit. 

Seison hänen kanssaan pihalla. Yön hämärtyessä ja viiman puhaltaessa. Hän on stressaantunut.  Liikaa huolta.  Liikaa kyselijöitä. Liikaa kaikkea, paitsi lepoa. Maantie on täyttynyt ihmisistä, jotka tungeksivat eteenpäin. Usea poikkeaa tieltä tuon naisen pihalle.  Kysyvät yösijaa. Majatalon emännälle sinänsä mieluisa kysymys, mutta nämä viikot ovat saaneet hänet väsyksiin saakka kestitsemään matkalaisia ja talo on ollut jo viikkoja tupaten täynnä vaihtuvista vieraista. Kymmeniä hän on joutunut käännyttämään oveltaan. Topakasti toistelemaan kieltävää vastausta. "Ei, valitettavasti ei, kun tilaa kerta kaikkiaan ei ole." 

Eräänä iltana hän kuitenkin kuulee itsensä sanovan jotakin aivan muuta. Hämmästyy itsekin, kun rutinoitunut kieltolause kääntyy lempeäksi tervetulotoivotukseksi: "Menkää talliin, levätkää siellä. Siellä saatte olla rauhassa ja siellä teillä on tilaa."  

Lopun kertomuksesta me tiedämme: Sinä yönä tuon stressaantuneen majatalon rouvan takapihalla, tallin suojissa, syntyy Jumala.  

Tuo naisen tervetulotoivotus teki tilaa Jumalan saapumiselle. Hän asetti myötätunnon järjen edelle.  Hän antoi tunteidensa ohjata itsensä tekemään hyvää, vaikka tilastot ja numerot sanoivat, että tilaa ei ole ja tämä ei kuulu minulle.  Myötätunto avasi silmät näkemään, että onhan meillä tilaa, kun tarkemmin ajattelemme.  

Tuo majatalon rouva kulkee mieleni matkassa kohti jouluani. Pysäyttää kysymään, mitä minä näen maanteitten tungoksessa tai mieleni ruuhkassa.  Hän tuntuu kuiskaavan myötätunnon avaamista mahdollisuuksista. Kaikki ei ole tukossa, täynnä eikä lukkoonlyötyä.  Jumalan maailmassa yllätyksille on aina mahdollisuutensa.  Ehkä on vain osattava katsoa toisin. Nähtävä myötätunnon kautta. Tehtävä kylmien tosiasioiden rinnalle tila myös tunteiden todellisuudelle.  Luotettava pienten oivallusten kantovoimaan: "onhan meillä se talli."  

Matkani jouluun tuon majatalon rouvan seurassa on myös matka katsella uusin silmin, löytää toisenlaisia näkökulmia, opetella uusia vuorosanoja. Nähdä sitä, mitä on. Ei ahdistua siitä, mitä puuttuu. Katsoa sinne, mistä löytää edes väliaikaisen ratkaisun, eikä tuijottaa sinne, mistä mahdollisuuksia ei tällä kertaa löydy.   

Vilkuttaako tuo majatalon rouva rohkaisevasti hymyillen – muistuttaen, että puutteellisissakin oloissa Jumala voi syntyä, hyvä voi yllättää ja Pyhä koskettaa. Kaikenlaisiin pihapiireihin, takapihoille ja keskeneräisten ihmisten arkeen Jumala mahtuu.  Tällaisissa olosuhteissa Hän ei ahdistu. Ei ujostele eikä peräänny sirpaleitakaan nähdessään. Helpottuisiko oma matkani jouluun, kun muistaisin, että Jumala syntyy, Pyhä koskettaa ja armo tuoksuu – ihan riippumatta minun tai kenenkään muunkaan jouluvalmistelujen laajuudesta tai olosuhteitten laadukkuudesta. 

Palaan matkaseurani kanssa majatalon pihalle.  Katselen taloa, jossa ei ollut tilaa.  Näen tallin, joka tarjoutui tilaksi Pyhän syntyä ja tulla lähelle. Viipyilen.  Annan katseeni kiertää. Lupaan itselleni, että yritän tänään ja tässä joulussa nähdä mahdollisuuksia siellä, missä niitä on. Vapauttaa itseni totutuista tavoista, jossa niille nyt ei ole tilaa.  Armahtaa itseäni. Ja armahtaa myös heitä, joiden elämäntodellisuus tänä vuonna ei ulotu siihen, mitä itse heiltä odottaisin.

Että matkalla jouluuni luottaisin siihen, että hyvä voi yllättää ja Pyhä voi koskettaa kaikenlaisissa olosuhteissa ja kaikenlaissa jouluissa.  

Että osaisin nähdä ja luottaa. 

Että antaisin Jumalan syntyä tähän todellisuuteen, millaisena se tänä vuonna näyttäytyykin.

Että kuulisin vapauttavan sanan: oleellisin joulusta on jo valmistettu.