Piispa Irja Askolan puhe 10.11.2015 Finlandia-talolla.

 

Kunnioitetut juhlavieraat

”Miks aikuiset tekee niin vähän kivaa, vaik niitten ei tarvitse pyytää siihen lupaa vanhemmilta?”, näin kysyi minulta taannoin eräs 8-vuotias tyttö.

Kysymys soi pitkään korvassani ja sai minut miettimään omia tekemisiäni. Teenkö ja osaanko tehdä sellaista, mistä oma ja läheisteni hyvinvointi lisääntyy? Onko lähelläni tilaa myös muulle kuin esityslistoille, kalenterimerkinnöille ja rakenneretoriikalle? 

Myötätunto näet tarvitsee tilan toteutuakseen.  Ja aito vaikuttaminen vaatii herkkyyttä katsoa totutusta poiketen ja nähdä annetun leiman takaa ihminen ja hänen tarinansa.

Mykkyyden syntyresepti on yksinkertainen: lähimmäiselle pilkallinen tuhahdus, turhentaminen ja vähättely – tai yksinkertaisesti ilmatilan valtaaminen pitkin lausein, kovaäänisin argumentein ja ylemmyydestä kertovin viestein. Nopeasti toinen omaksuu roolinsa: nielaisee kielelle pyrkivät sanat ja tuntee vatsanväänteinä sinne unohtuneet toiveet.  Vähitellen mykkä muuttuu myös näkymättömäksi, ensin itselleen, sitten koko yhteisölle.  Surullisinta se, että tehokkaan mykkyyskuurin jälkeen kukaan ei enää kaipaa hänen sanaansa tai mielipidettään. Näkymättömäksi muuttunutta kukaan ei enää muista kutsua läsnä olevaksi – yksinäisin hän, jota kukaan ei huomaa puuttuvaksi. Heitä meillä on keskellämme.  Ihmisiä, joiden lauseet eivät kiinnosta ja joiden elämäntarina on hävinnyt myös sieltä, missä päätöksiä tehdään.

Voiko mykkyyden kulttuuri taipua myötätuntoon?  Voiko sanansa unohtanut ja elämänkokemuksensa turhentanut löytää takaisin itsensä ja toisensa luo? Myötätuntoinen kulttuuri tarvitsee lähtökohdakseen asenneilmaston, jossa jokainen aistii edes jonkun ajattelevan hänestä: ” Kiva, kun olet olemassa”. Tämä viesti kuuluu myös hänelle, joka ei ole nopea, ketterä tai tulostavoitteiden kuningas tai kuningatar.  Myötätuntoinen kulttuuri tekee tilan erilaisuudelle; sen tukahduttamisen varmin tae on yhdenmukaisuuden, yksirytmisyyden ja samankaltaisuuden pakko. Myötätunnon ilmapiirissä naamion saa riisua, valkoiset valheet unohtaa, suuret kulissit purkaa.  Silloin saa olla totta koko elämäntarinansa kanssa. Myötätunnon kulttuuri alkaa siitä, kun uskallamme tutustua itseemme.  Runoni sanoin:

 
Astelin mieleni kellariin
                      varmana tuttuun tilaan
                      vähitellen yhä aremmin

vanhoja hillopurkkeja hyllyittäin

                      hyvässä järjestyksessä
                      vuosiluvut yhä luettavissa
katselin, muistelin
löysin sen, minkä
olin käskenyt unohduksiin
senkin, mitä en rohjennut
enää mielikuviin kutsua
 
availin kansia

haistelin, maistelin, koskettelin

 
tuossa purkissa
kattilallisen verran
suolaantuneita kyyneleitä
                      niin, se oli silloin

puolen litran purkeista löytyvät

kuorimatta jääneet kysymykset
                      silloin ei voinut kertoa,
                      mikä mieltä kaihersi
                      – ei vain voinut,
                      osannut, uskaltanut
 

homehtunut purkki pysäyttää

                      miksi unelmat,
                      mielihalut ja
                      kupliva nauru
                      löytyvät juuri siitä
 
kauimmaisessa nurkassa
kököttää purkeista suurin
kansi paineesta kuprullaan
                      kovettunutta vihaa
                      käristettyjä kirouksia
                      peloksi soseutunutta
                      pettymystä
 
nojaan kellarin oveen

katselen, sopertelen, hiljenen

– entä jos siivoaisin koko kellarin

avaisin purkit
kuuraisin hyllyt
uskoisin vihdoin sen,
minkä todeksi tiedän
                      anteeksiantamuksen tuuli
                      puhaltaisi,
                      eilinen
                      rakentaisi sillan huomiseen
                      – luottamus,
                      levollinen luottamus laskeutuisi
 

alkaisin syödä elämäni päivät

tuoreeltaan
                      säästämättä, säilömättä
                                                                                       (Askola: Jos olet, ole nyt. Kirjapaja)
 

Mykkyys muuntuu myötätunnoksi, kun antaa itselleen oikeuden olla olemassa ja sallii tämän oikeuden itselleen ihmisyytensä perusteella – ei opintopisteiden, kuntoisuustestien tai palkkatyön perusteella.  Tämä asenne itseä kohtaan vapauttaa meidät tarkkailemasta itseämme ja  siksi myös kyräilemästä toisiamme. Myötätunto vaatii levollista hengittämistä, suoritusvapaiden vyöhykkeiden luomista.  Myötätunto tarvitsee kasvualustakseen maaperän, jossa ihminen ei itse kiristele hampaitaan itselleen eikä piiskaa itseään kohtuuttomiin suorituksiin.  Runoni sanoin:

Mitä elämässäsi muuttuisi
siskoni
jos vähitellen alkaisit
puhella itsellesi ystävällisesti

                      kohtelisit kuin rakkainta ihmistäsi

                      kyselisit vointiasi

                      täyttäisit toiveitasi

Mitä elämässäsi muuttuisi
ystäväni
jos vähitellen alkaisit
puhella itsellesi armahtavaisesti
 
kohtelisit itseäsi kuin
kunnioittamaasi ihmistä

                      arvostaisit piirteitäsi

                      hyväksyisit virheitäsi

                      etkä enää motkottaisi

                      huonommuuttasi

                      nalkuttaisi pesemättömistä pyykeistä

                      vastaamattomista sähköposteista

                      siivoamattomista komeroista

                      laiminlyödyistä vierailuvelvoitteista

                      lisääntyneistä liikakiloista

Mitä tapahtuisi
jos alkaisit puhella itsellesi
kuin ystävälle

(Askola: Mikä nainen. Kirjapaja)

 

Tässä itsemme hyväksymisen ja itseemme tutustumisen maisemassa tapahtuu jotakin! Voimavarat vapautuvat.  Jää tilaa katsella ympärilleen omien kulissien pystyssä pitämisen sijasta. Kun ei enää pelkää omia varjojaan eikä omaa todellisuuttaan, ei tarvitse pelätä toisiakaan.  Vieras muuttuu kiinnostavaksi ja outo herättää avoimen kysymyksen torjuvan vastauksen sijasta. Myötätunnon kulttuurissa sanajärjestys ja välimerkit voivat muuttua; kysymys vie pitemmälle kuin vastaus ja huutomerkin sijalle kannattaakin laittaa ajatusviiva. Myötätunnon kulttuurissa torjunta taipuu tervetuloatoivotukseksi ja kireys kääntyy sydämelliseksi uteliaisuudeksi: ”Kerro lisää.”

Myötätunnon kulttuuri ei ole pehmoilua eikä ”tätien sievistelevää armeliaisuutta”. Myötätunnon kulttuuri on radikaali voimavara yhteiskunnassamme.  Miina Sillanpää on minulle koskettava esikuva tästä: kuuntelemalla piikoja ja kohtaamalla yksinhuoltajaäitejä hänen todellisuutensa hahmottui uudella tavalla. Tämän kautta myös piikojen ja yksinhuoltajaperheiden todellisuus muuttui.  Myötätunto vaikuttaa ja myötätunto saa aikaan myös yhteiskunnallisia muutoksia. Arasti kyselen itseltänikin, keiden todellisuuden ohitan tällä hetkellä omassa vaikuttamistyössäni? Onko kalenterini niin täynnä rakenneretoriikkaa, että oleellisin jää kuulematta? Reuna-alueet ja marginaalit voisivat kertoa sen, mitä juuri nyt tarvitsisin tehdäkseni kutsumukseni mukaisia päätöksiä.

Valittamisesta vaikuttamiseen – juuri se oli Miina Sillanpään esimerkki meille. Myötätunto on alku, välttämätön alku; mutta se yksinään ei riitä.  Ihmisyytemme testataan voivotteluretoriikan ja empatiahetkien jälkeen.  Jäämmekö väliasemalle vai viemmekö oman osuutemme matkastamme päätökseen?  Toki se merkitsee riskejä, naiviksi tai epärealistiseksi leimautumista. Mutta eikö jokaisen uudistajan kohdalla ole ollut tämä kohtalo? Me tarvitsemme nyt rohkeutta nähdä toinen toisemme, kuulla toistemme havainnot ja myös omat sanansa nielaisseensa ja eri tavoin vaiennuttujen kokemukset.

Miina Sillanpää on esikuva ja esimerkki siitä, miten myötätunto murtaa mykkyyden ja miten ihmisten aito näkeminen totuttujen kategorioitten ja perinnäissääntöjen sijasta tuottaa yhteiskunnallista toimintaa ja poliittisia päätöksiä. Siis muutosta tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja turvallisemman tulevaisuuden puolesta.  Tarvitsemme esikuvia! Sana ”solidaarisuus” ei jouda museon vitriinikaappiin!

Lopetan runooni:

Olisiko jo varaa siihen,
että houkuttelemme
toisemme huomaamaan:
              erilaiset

              eivät ole vähemmän

              kuin kaltaisemme

sallimme muillekin
kuin itsellemme
reilun kohtelun

              arvokkuuden ja

              täyden ruokalautasen

 
turvallisuutemme
ei enää tarvitse
valheita, lukkoja
suljettuja seurapiirejä
sivistyneitä sortojärjestelmiä
 
me muunnamme
ennakkoluulot ajatteluksi
kuvitelmat tosiasioiksi
käskyttämisen vuoropuheluksi
silloin sinä kerrot tarinasi
ja kaltaistesi tarinan
 
tietämättömyys kääntyy
sydämelliseksi uteliaisuudeksi
torjunta taipuu
tervetulotoivotukseksi
– leimojen takaa
kurkistaa ihminen
                                                                                       (Askola: Jos olet, ole nyt. Kirjapaja)