Piispan saarna Sateenkaarimessussa Alppilan kirkossa 29.1.2011

Matt. 14: 22-33

Tässä Alppilan kirkossa on juuri nyt paljon tietoa ja kokemusta siitä, mitä on olla myrskynsilmässä.

"Ponnistelivat aallokossa vastatuuleen", raportoi Matteus Jeesuksen lähipiirin tilanteesta. Pelkäsivät, haukkoivat henkeään, välillä ahdistuksen takia mykkenivät; "mitäpä tässä enää mitään sanomaan".

Minua koskettaa tässä myrskynsilmässä vapisevassa ja aaltojen pärskeissä räpiköivässä opetuslapsikuvauksessa tuon tilanteen rajuus. Siinä oli tosi kyseessä. Henki oli mennä. Ja kavereiden keskinäinenkin solidaarisuus oli varmasti koetteilla.

Kyselen sitä, miksi on ollut tärkeää sisällyttää tämä kertomus Raamattuun, jota ihmiset lukevat yhä ja aina vaan uudelleen eri kielillä ja eri vuosisadoilla? Siksikö, että se kertoo todellisuudesta – siitä, miten asiat oikeasti ja usein ovat? Vai siksikö, ettei kukaan erehtyisi väittämään, että tyyni, helppo ja harmiton elämä olisi merkki vahvasta uskosta tai Jeesuksen läsnäolosta? Siinäkö on lopulta uskomme todellisin voima, että "se mikä on totta, voi ja saa olla totta". Myrskynsilmiämme Jeesus ei kaihda eikä kavahda.

Tämän päivän kirkkovuoden teksti saattaa minut kolmen oven eteen:

Ensimmäisen oven edessä huokaan helpotuksesta, vähän liikutunkin. Ai, sellaista se oli, alkuajoista saakka: myrskyjä ja pelkoja, aaveita ja kummajaisia, toinen toistemme kadottamista ja silti kaikenlaisissa myrskyissä ja menoissa luottamuksen sinnittelevää etsintää. Minulle tämän kertomuksen todellisuus avaa oven levollisuuteen: liitymme heihin, jotka tuntevat myrskyt ja tunnistavat myrskyn merkit. On tärkeää, että Raamattu kuljettaa elämän todellisuutta mukanaan. On tärkeää, että "ne pelästyneet, myrskynsilmään joutuneet" ovat Raamattumme tärkeiden ihmiskohtaloiden kuvauksissa.

Heitä ei voinut jättää pois, siloitella tai tehdä hovikelpoisimmiksi itse evankeliumin ytimen tähden. Me kaikki olemme siis mukana!

Siirryn seuraavan oven eteen. Havahdun uudelleen pelkoon. Nyt kertomuksen kauhu kumpusi ilmiöstä, mikä ilmestyi keskelle ahdistusta. Odottamaton apu, ennustamaton väliintulo. Kauhunsa kangistamat torjuivat avun aaveena ja tarjotun ratkaisun illuusiona. Raamatun kertomus kuvaa koskettavasti kipuiluamme tunnistaa apu tai vastaanottaa helpotus. Ehkä muistelemme – hetken hiljaisuudessa – , kuka on auttanut meitä, itse kutakin, kohtaamaan myrskymme,  tyyntymään peloissamme… hiljaa mielessämme muistamme heitä, jotka kulkivat kohti myrskynsilmäämme ja auttoivat rannalle, josta arki aukeni uuteen.                              

Kolmas ovi, viimeinen tällä kertaa, kaiuttaa kirkkaasti kristinuskon perusviestiä. Ikiaikaisesti ja monikertaisesti se on sanottu: "se sama" on viestitty nuorelle Marialle häkellyttävässä elämäntilanteessaan, yövuorossaan valvoville paimenille, opetuslapsille oman kutsumuksensa kamppailussa.  

Siis mikä sama? Älä pelkää! ÄLÄ PELKÄÄ!

Tätähän kaiutti Jeesus myös veneessään tuuliajolle joutuneille ja raivoavan myrskyn säikyttämille: Älkää pelätkö. Huomaan koskettuvani myös Jeesuksen viestistä ystävilleen myrskyn heitellessä venettä: "Pysykää rauhallisina. Älkää pelätkö".

Mitä mahtaisi tapahtua, kun sallimme luottamuksen laskeutua keskuuteemme, aavistaisimme yössämme kajastavan aamun ja väistyvät pilvet. Mitä tapahtuisi ja mihin suuntaan ajatukseni tai rukoukseni liikkuisi silloin, luottamuksen laskeuduttua ja pelon hälvettyä. Ehkä ajattelemme sitä hetken hiljaisuudessa.

Matteus raportoi evankeliumissaan tarkasti tilanteen päätöksen: "Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi. "Hukkumaisillaan ollut Pietarikin oli autettu takaisin yhteiseen veneeseen, jonne Jeesuskin astui. Olisiko tässä lyhyessä toteamuksessa viesti siihen suuntaan, mitä tarvitsemme. Olisiko tässä raamatullinen vinkki pelosta vapautumiseen: me olemme samassa veneessä! Hukkumaisillaankin olleet saavat kivuta takaisin. Kääntäisimme katseemme myrskyävistä aalloista kohti toinen toisiamme.

Kuuntelisimme rajuilman raastavan pauhun sijasta sitä, mitä meillä on toisillemme kerrottavaa. Varmasti opetuslapset joutuivat vielä uudemmankin kerran myrskyn yllättämiksi. Vene keikkui ja sitä on myös niin helppo keikuttaa.

Mutta ehkä tämä kokemus sai heidät seuraavassa tuiverruksessa muistamaan, että myrskyillä on taipumus tyyntyä ja mielellä on kyky rauhoittua. Ehkä he muistuttivat toisiaan: "Muistatteko sen, viimeksi selvisimme". Ehkä joku kertoo hiljaisesti Jeesuksen oman sanan myrskynsilmään joutuneille, heille, joiden luokse Hän pyytämättä tuli, kun tilanne alkoi käydä sietämättömän pelottavaksi. Tuli ja sanoi: "Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö". Ei vaatimusta, ei kysymystä, ei pelon vähättelyä eikä selittelyjä. Vain levollinen kehotus: "Älkää pelätkö."

Tässä levollisessa luottamuksessa mekin jaksamme eteenpäin. Ja tässä levollisessa luottamuksessa me nousemme nyt tunnustamaan yhteisen uskomme.