Piispa Irja Askolan saarna 21.9.2014 Loviisan kirkossa. Joh. 5: 1-15

 

Yhdessä työtovereitteni kanssa luimme juuri tekstin, jossa draaman käänteet ja monenlaiset vuorolauseet on katettu silmiemme eteen. Minulle teksti on oivaltava, koskettavakin kuvaus inhimillisen yhteisön monikerroksisuudesta. Siis kertomus ihmisistä, meistäkin.

Havahdun siihen, miten tässä kertomuksessa pääjuoni melkein hautautuu epäoleelliseen. Ihmiset tarrautuvat yksityiskohtiin ja menettävät ilon, yhteisöllisen ilon, joka heille tarjolla. Kiinnittyessään pykäliin ja perinteisiin heiltä jää huomaamatta vapaus, jota Jeesus käytöksellään edustaa.

Toki ja tietysti noilla närkästyneillä oli kaikki oikeus ja koko tapakulttuuri puolellaan. Pyhäpäivänä ei ole lupa kävellä eikä kantaa tavaroita paikasta toiseen; ”näin ovat isämme aina opettaneet ja siitä poikkeaminen rikkoo yhteisömme”. Heidän ahdistuksensa ymmärtää; ei kenenkään ole helppoa kohdata oma hämmennyksensä, kun hyväksi koettu perinne ja uudenlainen tulkinta törmäävät lähietäisyydeltä. Näinhän tässä kertomuksessa kävi. Ja taitaa käydä yhä meilläkin. Jollakin tapaa koen ymmärtämystä molempia näkökulmia kohtaan.

Mutta sydämeni taitaa kuitenkin kääntyä tuon moititun miehen mielenmaisemaan; hänen, joka niin monin tavoin kuvaa myös meidän aikamme ihmistä: ”Ei minulla ole ketään. Kaikki ovat nopeampia, ketterämpiä, kyynärpäiltään terävämpiä. Jään aina sivuun. Aina joku ehtii ennen minua. Katselen sivusta ja alan olla vain se sivustakatsoja.” Tuo Johanneksen evankeliumin tallenne on kuin taitavan journalistin kuvaus lukemattomista aikamme miehistä ja naisista, nuoresta tai yli-ikäiseksi leimatusta. – Pohdiskelen hiljaa itsekseni, onko kirkon tehtävä, siis meidän kristittyjen, tässä Raamatun tallenteessa: antaa sanoja ja näkyvyyttä heille, jotka kokevat, että on jäänyt jalkoihin, tahtomattaan juuttunut paikoilleen? Tältä kokemukselta ei suojele edes hyvä palkka tai yhteiskunnallinen asema. Yksinäistä surullisuutta niin paljon keskellämme.

Jeesus ei näytä toimivan säälin varassa, ei edes toisen puolesta tietämisen hengessä. Miehen kohdatessaan – miksi juuri hän, kymmenien, ehkä satojen sairaiden ja syrjäytyneiden joukossa; sitä emme saa tietää – hän avasi keskustelun. Kysyi ensin, ei sanellut omaa näkemystään. Pyysi vastausta, ei luullut tietävänsä kysymättä. Milloinkahan tuo mies oli viimeksi tavannut jonkun, joka kysyi hänen mielipidettään? Se riitti tervehtymiseen sillä kertaa; ihmeitä tekevälle altaalle ei tarvinnutkaan ehtiä, apu tuli siihen ja siinä, missä kipuili paikalleen jumittuneena. Tämä kohta ravistelee minua; pohdiskelen hiljaa itsekseni, osaanko kristittynä kulkea sinne, missä hylkäämiset ja elämisen ankeus ovat arkea? Rohkenenko tunnistaa tätä kaikkea omassa elämänpiirissäni, itsessänikin? Tarjoaako tämä Johanneksen tallentama journalismi myös syvää luottamusta siitä, että kivut, pettymykset ja elämisen ankeuskin ovat totta ja saavat tulla keskellämme näkyväksi; Jeesus ei tätä todellisuutta kaihtanut eikä karsastanut, käveli tuon Betesdan lammikon maisemissa. Siksi mekin saamme laajentaa läheistemme ja kaupunkilaistemme kivut, pettymykset ja ahdistukset osaksi seurakuntamme todellisuutta. Mitä mahtaisi tapahtua, jos oikeasti alkaisimme tehdä niin?

Ja sitten on pakko nipistää vähän itseäni. Ovatko siis kaikki tervetulleita? Kun tuo syrjäytynyt ja syrjäytetty mies alkoi seisoa omilla jaloillaan, monet hermostuivat. Kun se voimaantuminen tapahtui vääränä päivänä; totuttuja tapoja rikkoen. Pohdiskelen sitä, mikä siinä oikeasti ärsytti? Miksi ei voinut tarttua miehen käteen tai iloiten halata: mahtavaa, Sinähän voit nyt kävellä! Pohdiskeluni jatkuu: miten me kristittyinä voimistamme sitä, että Jeesuksen esimerkki jatkuu? Miten varmistan sen, etten huomaamattani ole epäoleellisuuksiin takertuvien joukossa, vaan iloitsen siitä ja siellä, missä vapaus, ilo ja kuulluksi tuleminen toteutuu?

Meille kerrotun syrjäytyneen kertomus saa tiivistelmänsä Jeesuksen hellyttävässä jatkokohtauksessa. Jeesus ottaa vielä yhteyttä, ymmärtäen miehen hämmennyksen, jota ympäristön hämmennys vielä lisäsi. Tämäkin täyttä totta täällä. Yksilön raitistuminen, avioero, adoptio, yt ja työttömyys, yllättävä rakastuminen, odottamattoman sairauden kohtaaminen, perhepiirin riitauttava uutinen – kaikki tämä, kaikki muu ja monenlainen yksilöä koskettava hämmentää yhteisöä. Minua koskettaa, että Jeesus piipahti vielä elämänmuutoksensa keskellä hämmentyneen luona. Ja syrjääntymiskertomus saa lopun, elävän pisteen syrjään sysäytymiselle: hän sai oman äänensä takasin, hän alkoi puhua siitä, mitä oli kokenut ja mitä hänelle oli tapahtunut. – Huomaan pohdiskelevani lopuksi, onko kirkossa, siis meillä kristityillä keskellämme, tapoja toivottaa tervetulleeksi heidät, jotka etsivät omia sanojaan ja jotka tänään nousevat omille jaloilleen; jaloilleen ja oman äänensä löytämiseen hämmennyksensä keskellä – onnettomuutensa tai onnellisuutensa hämmentäminä? Miten me kuulisimme heitä tai jakaisimme omaa kertomustamme? Kirkko on kuulemisen yhteisö. Miten paljon se on sitä, riippuu meistä jokaisesta.

 

Minusta Jumalan kaunein sana on TERVETULOA! Haluaisin olla mukana teidän kanssanne siinä joukossa, jossa tätä tervetulotoivotusta tehdään todeksi täällä Loviisassa.