Piispan saarna pappisvihkimyksessä 3.5.2015 Tuomiokirkossa.

Hellyttävää huolenpitoa. Sitä ovat Jeesuksen sanat ja asenteet tulvillaan pääsiäisen jälkeen. Hän kipuilee seuratessaan läheisten opetuslastensa mielialoja: he ovat jämähtäneet pääsiäistä edeltäviin tapahtumiin – shokin omaista toimintaa, pelkoja ja pelkuruutta, hämmennystä ja harmittelua.

Kerta kerran jälkeen Jeesus lohduttaa, voimaannuttaa, ilahduttaa elämisensä motivaation kadottaneita läheisiään, näinhän pääsiäisen jälkeiset tekstit sunnuntai sunnuntailta meille kertovat. Tuo hellä ääni houkuttelee ja hellittelee, ilman pienintäkään moitetta äänessään: ”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen” tai ”Tulkaa, te veneissänne palelevat, aamupala odottaa, nuotiokala on jo valmiina”. Ja yhä he vain epäilevät, palelevat, vapisevat.

Niinpä Jeesus laittaa pöytään vielä vahvemmat kortit: ”Minä sanon teitä ystävikseni. ”Sen ajan hierarkkisessa, auktoriteetteja kunnioittavassa, ihmisten aseman ja äänioikeuden tarkasti määrittelevässä yhteiskuntailmastossa tuo viesti oli kai enintä, mitä Jeesus saattoi sanoa läheisilleen. Heille, joiden pääsiäisajan käytös ei juuri tyylipisteitä ansaitse. Juuri heille Hän sanoo: minulle te olette ystäviä.

Jeesus nimeää itsensä ja seuraajiensa vuorovaikutuksen ystävyydeksi. Sellaiseksi, jossa saa olla oma itsensä; ei tarvitse esittää parempaa kuin on. Ei tarvitse salata unelmiaan, ei häpeitään eikä haavojaan. Tällaisen vuorovaikutuksen kanssaan Jeesus meille tarjoaa.

Hän huolehtii, kun olemme huolissamme. Varmuuden vakuudeksi Hän paljastaa sanojensa motiivin: kaiken tämän puhun, jotta te voisitte olla iloisia, ”jotta teidän ilonne tulisi täydelliseksi”. 

Tässä uhkakuvien, säästöpaineiden, kuormittavien vaatimusten ja repivien kilpailuasetelmien ilmastossa Jeesus huolehtii siitä, että me voisimme myös iloita, kokea juhlaa. 

Mihin ilonsa perustaa tai mistä sitä voi ammentaa? Siitäkö, että meidät on kutsuttu yhteisöön ja jokainen meistä on tervetullut joukkoon? Vai siitä, että Jeesus luottaa meihin, kutsuu ystävikseen? Vaiko siitä, että saamme elämäämme syvämerkityksellisen asenteen, joka kantaa ja maustaa sosiaalisia suhteitamme ja arkemme kulkua? Sillä Hän toivoo, että meillä olisi avoin, rakastava asenne toisiimme ja elämään. Hän kutsui tätä toivettaan jopa käskyksi, jonka hierarkiassa kasvanut opetuslapsi kuuli varmaan vielä meitä vahvemmin ja velvoittavammin. Jeesus totesi ”Minun käskyni on tämä: Rakastakaa toisianne, kuten minä olen rakastanut teitä.” Meille ei kuulukaan käsky: ”Huolestukaa, tuomitkaa, vahtikaa ja pelätkää.” Ja rakkaudellisen asenteemme oppirakennelmaksi Jeesus määrittelee oman tapansa suhtautua ihmisiin. 

Tässä on teille tie kulkea, rakkaat pappiskutsumuksenne löytäneet Anna, Laura, Miika, Tuomas, Emma, Marja ja Terhi, te saatte lähteä tästä kirkosta sinne, missä voitte toteuttaa Jeesuksen rakkaudellista asennetta ihmisiin. Teitä kutsutaan löytämään omat tapanne ja taitonne tuoda ympäristöönne armon tuoksua ja oikeudenmukaisuuden askeleita. Toimia Jeesuksen antamien viitteiden mukaan: kiinnostua elämästä ja kaikista, jotka kaipaavat elämäänsä tukea, turvaa tai tarkoitusta; armahtaa heitä, joita häpeä tai syyllisyys painaa; kutsua mukaan heitä, joita on syrjäytetty ja suljettu ulkopuolelle. 

Tällä tiellä teitä kantaa ja kannattelee se seurakunta, joka tänään rukoilee puolestanne. Mutta suurimman tuen antanee Jeesuksen lupaus, jonka Hän tämän päivän tekstissä teille ja meille kaikille tarjoaa. ”Ette te valinneet Jeesusta, vaan Hän valitsi meidät”. Tämä antaa meille luvan levätä luottauksessa, tämä antaa meille tilan kasvaa kutsumuksessamme omaan tahtiimme, tämä antaa meille voiman ja ilon. Hän ei kysele opintopisteitä, rikkeetöntä arkisuoriutumista eikä uskomme määrää. Hän luottaa, että armahdettuina armahdamme muita ja kutsuttuina kutsumme toisia.

Tälle syvämerkitykselliselle tielle me kaikki, yhdessä teidän uusien pappien kanssa, olemme tervetulleita.