Jälkensä se jättää, tänäkin vuonna.  Joulu käynnistää tunteiden ja tilanteiden taistelun: perinteiden haikeus, niiden vastustus ja arjen tosiasiat sukkuloivat vuoristorataansa. ”Onks ihan pakko” -kysymys tärähtää sielläkin, missä sitä ei odottaisi. Puute ja paljous, mieluisa puuhastelu ja hektinen hermoilu ovat aistittavissa katuruuhkassa, lähijunassa, kaupan kassajonossa. Ehkä todemmin siellä, missä kellekään ei tohdi tämänvuotisia joulumietteitään paljastaa.

Jouluna kaikkea tuntuu olevan joko liikaa tai liian vähän, ihmisiäkin. Yksillä runsauden ahdistus valintojen ja valmistelujen viidakossa. Toisilla apeus ja autius: tämä taitaa nyt mennä näin.

Millaisen tunnejäljen Jumala jättää jouluumme? Hänelle joulu ei ole vaatimus, suoritus, näytelmä eikä perinnekilpailu. Pohjimmiltaan joulu on sanoma vapahduksesta. Siitä, että Jumala saapui ”meidän puolelle”. Siksi jouluna ”kaikki täällä meillä” saa olla läsnä: tilaa on pelolle, pettymyksille, puolitiehen jäämiselle. Mutta myös ilolle, hämmästelylle, kaikenlaiselle mukavalle. Joulukin voi ja saa olla monenlainen, erilainen, kaikenlainen. Sitä ”yhtä oikeaa joulua” ei ole olemassa. Kaikenlaisiin todellisuuksiin jää pieni aukko Pyhän läsnäololle: siunaus voi piipahtaa jouluvieraaksi, valmisteluja vaatimatta. 

Osaisinko tänä vuonna jättää sellaisen joulujäljen, että itsekin yllättyisin? Vähemmän vaatimuksia ja ylimitoitettuja suunnitelmia? Vähemmän kateutta, kiukuttelua, syyttelysanoja?  Vähemmän hiilijalanjälkeä?

Mitä tapahtuisi, jos jouluni tunnejälki on tässä: Vapahtaja on syntynyt! Avautuisiko tästä lupa hengähtää? Irrota kahleista, pakosta, tukahduttavista tavoista? Vapahtaja – on!

Tämän varassa kohti joulua, jossa siunaus tuoksuu.