Piispan puhe perheneuvonnan neuvottelupäivillä hotelli Presidentissä 26.1.2011

Ilo olla täällä kanssanne! On hyvä olla joukossa, jonka asiantuntemusta ja työtä arvostaa. 

Kun sain aihepyyntönne – puhu rakkaudesta – mykistyin kyllä hetkeksi. Mikä aihe!

Mitä sanoa teemasta, mikä on täyttänyt teologien ja taiteilijoiden mielet ja tuotokset kautta historian? Mitä sanoa teemasta, jonka kohdalla jokainen on asianosainen; teemasta, johon raastava kipu ja huumaava riemu kytkeytyy elämänkaaremme koko väriskaalassa. Ja mitä sanoa teille, joiden työnä ja ammatillisien asiantuntevuuden alana on rakkaus, sen mahdollistaminen ja sen vahvistaminen. Että annoittepa tehtävän! 

Teema miettiessä kävelin kodissani pitkin työhuonettani.  Tuijottelin kirjahyllyjä.  Viipyilin ja annoin katseen kulkea kirjanselkämyksestä toiseen. Ja rakkautta joka hyllyllä! 

Pysähdyn runorivistöjen äärellä. 

Sivuilta singahtelevat sanat: intohimo, kaipaus, kipu, pettymys, täyttymys… rakkaus-sana avautuu sadoiksi sanoiksi, joissa tuntuu olevan läsnä koko ihmiselämä. Tommy Taberman, Eeva Kilpi, Märta Tikkanen, Helena Anhava, Lassi Nummi, … sanoja pitkin kävelen ihmiselämään, joka toteutuu rakkauden kivun ja rakkauden kauneuden jännevälissä.  Rakkaus – synonyymi sille, mitä me olemme, kaipaamme ja heiveröisesti toteutamme. 

Vaihdan hyllyä ja horisonttiin pelmahtavat Vihervaaran orpotytön Annan itkut ja ilot ja kamppailu rakkautta vastaan ja rakkauden puolesta.  Tie hylätystä ihmispolosta vihdoin rakkaudelleen suostuvalle ja äidin rakkauteen yltävälle toteutuu ja jatkuu haaveiden ja realismin vuorovedessä kirja kirjalta. Samaa rakkauden teemaa rujoudessaan ja mytologiassaan välittää Ronja Ryövärin tyttären rohkeus, kun totuudellisuus ja oikeudentaju vie traagiseen valintaan.  Rakkaus vaatii hurjan hypyn: isän tahtoa vastaan asettumisen, kodista lähdön ja isän rakkaudesta irrottautumisen. Ronjan rakkaus alkaa elää vihollisleirissä.  Murtaen sukupolvien ketjussa kulkeneet vihollisperinteet.  

Katseeni nousee hyllyrivistöä ylemmäs. Rakkauden teema siirtyy yhteiskunnalliseen todellisuuteen, jossa rakkaus kotikoivuihin on riistetty ja jota evakon sydän alati märkii. Se huutaa vankisellissä, jossa rakkaus oikeudenmukaisuuteen ja ihmisten tasa-arvoon on vienyt kahleisiin ja kidutetuksi joutumiseen.  Seuraava kirjaselkämys kiinnittää huomion rakkauteen vieraassa maassa, jossa muukalaisuus ja toiseuden tunne häviää hetkeksi ihon kosketuksessa, jossa tunnistaa kotoisen tuoksun.  Vierekkäinen kirja paljastaa rakkauden luontoon lääkkeeksi, jonka avulla pahin pimeys ja kipein kaipaus selättyvät. 

Siirryn seuraavalle hyllylle. Dogmatiikkaa, kirkkohistoriaa, ekumeenisia dokumentteja ja kirkkopoliittisia pamfletteja. Puhetta rakkaudesta sielläkin. Tarvetta välittää viestiä ja antaa sanoja sille, mikä on kauneinta ja kestävintä.Yritystä antaa hahmoa sille, mitä ei voi määritellä: Jumalan rajoittamattomalle olemukselle, rakkaudelliselle suhteelleen luomakuntaansa kohtaan. Mutta myös rakkaudetonta, julmaa puhetta rakkauden nimissä.  Kauhistuttavaa tarvetta määritellä, kuka saa rakastaa ja miten rakkauttaan saa ilmaista.  Jumalan rakkauden nimissä on luotu ja ylläpidetty epäoikeudenmukaisia sanktioita, häpeää ja oman identiteetin tukahduttamista.

 Kirkon "rakkaushistoria" ei ole vain rakkauden historiaa ja eikä sen nimissä ole aina tehty tilaa rakkauden toteutumiselle. Kirjahyllyn uumenista kurkistaa myös kulunut kirja; pahvikansi nuhraantunut ja merkinnät vahvoja lyijykynäviivoja ja huutomerkkejä.  Tuomo Mannermaan kaksi rakkautta on aikanaan ravistellut nuoren, omaa tietään ja omaa itseään etsivän opiskelijan sielua; valaissut ja kirkastanut Jumalan ehtoja asettelematonta, rajoituksetonta rakkautta minua ja kaikkia ihmisiä kohtaan.  Jumala luo rakastamastaan ihmisestä rakastettavan – Hän ei etsi meistä sitä, mikä tekisi meistä rakkauden arvoisia eikä piiskaa meitä ponnistelemaan kelvataksemme.  Jumala luo meihin hyvyyttä ja kauneutta, kun Hän näkee meidät ja kohdistaa rakkautensa meihin.  Tämä energia muuttaa kuvaamme itsestämme . Tämän tajuaminen vapauttaa itseruoskinnasta levolliseen itsensä hyväksymiseen ja kohottaa itseensä käpertyneen huomaamaan lähellään heitä, jotka ovat ihmisarvoltaan yhtä arvokkaita ja rakastettavia kuin itsekin on.  Tähän peruslähtökohtaan kätkeytyy kristinuskon yhteisöjäkin muuttava voima.  Häpeästä vapautettu, tarinansa kertonut, nähdyksi ja kuulluksi tullut muuttuu kotikylänsä uutisaiheesta uutisen kertojaksi. Vaiennetusta syrjässä olijasta sukeutuu aktiivinen toimija, kuten viime sunnuntain teksti Sykarin kaivolta raportoi.  

Rakkauden keskeisyys uskossamme nousee esiin myös omat ankarat kamppailunsa ahdistustensa ja pelkojensa kanssa käyneelle Lutherille. "Että rakkaus on uskoa ja toivoa suurempi, on niin ymmärrettävä, että se pysyy kauvemmin ja ijankaikkisesti, uskon ollessa lyhyemmän ja vähemmän, se kun kestää ainoasti tämän ajan.  … Rakkaus on myös uskoa ja toivoa laveampi, sillä uskolla on vaan tekemistä Jumalan kanssa sydämessä tässä elämässä, mutta rakkaudella on tekemistä Jumalan ja koko maailman kanssa ijankaikkisesti" (Kirkkopostilla).  Kaikki käskyt ja yksittäiset normit ovat alisteisia rakkauden intentiolle: Luther liittyy Paavaliin ja toteaa postillassaan: "Kaikki käskyt sisältyvät tähän sanaan: Rakasta lähimmäistäsi. 

Rakkauden muutosvoima ja rakkauden yhteisöjämme energisoiva olemus ilmenee myös Jeesuksen määritelmässä, jonka hän tarjoaa kuvauksena kristittyjen keskinäisestä ilmapiiristä.  Siitä heidät tunnistetaan, että he rakastavat toisiaan. Jeesuksen seuraajien ensisijaisena tunnusmerkkinä ei ole siis se, että he puhuvat oikein, tuottavat tuloksia tai laativat moraalijärjestelmiä. Tunnuksemme on rakkaus.  

Liisa Tuovinen määritelmä rakkaudesta liittää meidät toisiimme ja kohtalonyhteyteen koko luomakunnan kanssa: "Rakkaus on maapallon tärkein uusiutuva luonnonvara. Se näkee toisen, kuulee ja vastaa sanoin ja teoin.  Se on toisen olemassaolon vahvistamista. Rakkauden valtavirta kulkee suhteessa rakastettuihin, ystäviin, työtovereihin, tuttaviin, roolihenkilöihin, luontoon, eläimiin, kulttuuriin." 

Palaan kirjahyllyjeni ääreen. Matka on kannattanut. Tehnyt näkyväksi sen, että rakkaus on synonyymi elämän toteutumiselle ja se kätkee koko ihmisen sisäänsä, syliinsä. Ei ihme, että Jumalalle, siis sille, mitä ei koskaan voi kokonaan käsittää eikä sulkea määrittelyjen karsinoihin, on annettu erisnimi Rakkaus.