Piispan saarna 10.3.2013 Naispappeuden 25-vuotisjuhlamessussa Vanhassa kirkossa.

 

Nälkä, se on ikävä sana. Samaan ikävien käsitteiden sarjaan kuuluvat myös sanat velka, vaje, kaipuu, pelkokin. Kaikki se, mikä tuntuu puutteelta ja minkä toivoisi olevan toisin.

Kuunneltaisiinko hetki, ihan itseksemme, näitten ikävä-sanojen viestiä.  Kuulostelisitko, missä juuri nyt on Sinun oma nälkäsi; mitä Sinulta nyt puuttuu?

Nälästä ja huolesta me äsken kuulimme: Pirkko, Jaana ja Marjaana lukivat siitä meille kaikuja lähes kaksituhantisen tapahtuman takaa. Mutta kuulimme myös siitä, miten nälkä väistyy. Ikävä-sanojen tilalle tulee luottamus-sanoja ja kiitollisuus-tunteita. Pelottavaan yksinäisyyteen ilmestyy kasvoja: ihmisiä, joista ennakkoluulojen sijasta alkaakin pitää ja kyräilyn sijasta tunnistaa tuttavuutta.

Ja kaikki tämä kävi aivan toisin kuin Jeesuksen lähipiiri suunnitteli. Opetuslapset, kirkon sisäpiiri, näki ongelman. Tarttui topakasti siihen: eihän meillä ole varaa, ei mitään mahdollisuuksia eikä varsinkaan resursseja kaiken maailman ihmisten ruokkimiseen. ”Resurssimme ovat rajalliset – Jeesus hyvä, ota nyt tosiasiat huomioon!”

Ja niin Jeesus tekikin, mutta ennakoimattomalla tavalla. Hän oivalsi säälittävän pienestä vinkistä uuden näkökulman: joku pikkulapsi lupaa antaa repustaan pari leipää ja muutaman kalan. Naurettava ele tuhatpäisen joukon ruokkimiseksi.

Mutta mitä tapahtuikaan? Jeesus ei takertunut ongelmaan eikä resurssien puutteeseen, vaan teki käytännöllisen ehdotuksen. Nyt ei ole syytä paniikkiin eikä pelkoon: nyt on aika istahtaa yhdessä pieniin ryhmiin, katsoa toisiamme silmiin, tutustua ja kysyä, miten voimme auttaa vieressä istuvaa.

Ruokkimisihme tarvitsi tilan tuumaustauolle. Siihen tarvittiin rohkeus ja uteliaisuus muuttaa näkökulmaa. Kääntää katse ongelman näkemisestä ihmisen näkemiseen. Monella olikin jaettavaa, kerrottavaa, takin taskusta löytyi ruokaakin yhteiseen jakoon. He, jotka olivat ensi näkemällä ”nälkäisiä ongelmia”, olivatkin yllättäen heitä, joilla oli ratkaisu ongelmaan.

Jeesus otti ruokkimisihmeen tekemiseensä mukaan lapsia, nuoria, miehiä ja naisia; tavallisia ihmisiä tarpeineen ja toiveineen. Näiden kaikenlaisten oli istahdettava samalle ruohikolle, kohdattava toisensa ja pohdittava sitä, miten saamme leivän riittämään kaikille. 

Tällaisella ruohikolla on läsnä se kirkko, jossa me istumme yhdessä ja tasa-arvoisina, toinen toisiamme tarviten ja toinen toistemme lahjoista hämmästyen.

Tätä hämmästelevää iloa on koko ajan läsnä pihoilla, torikahviloissa, päiväkodeissa ja hoitolaitoksissa. Uutiskynnyksen ylittää harvoin jonkun yksinäisen kynnyksen ylitys: kun kodinhoitaja, naapuri, opettaja, yksinhuoltajaäiti, isoisä tai vahtimestari tekee arjen ihmeen. Silloin turvallisuus selättää pelon, tuska taipuu lepoon, torjunta avautuu luottamukseen. Nälkäänsä saa leipää ja puute on hetkeksi poissa.

Tätä on aikamme ruokkimisihme ja siihen Jeesus, edelleenkin, tarvitsee meitä ihmisiä. 

Jaa siis viisauttasi, näkökulmiasi, osaamistasi – tätä kaikkea on jokaisella lapsella, aikuisella, ikäihmisellä – ja kaikilla meillä myös tarpeemme saada sitä osaksemme.  Jeesuksen neuvo toimii nytkin: istukaa yhdessä, tuumailkaa ja tutustukaa. Katse ongelmasta siihen, mitä pientä, vaatimatontakin meillä jokaisella on tarjota. Kuka meistä näkee nyt sen lapsen, jonka säälittävän pieni tarjous voisi muuttaa koko tilanteen?

Kirkon kuva on ruohikolla istuva piknic-seurue, jossa eri-ikäiset ja erilaiset ihmiset istuvat keskenään, jakavat kipujaan ja unelmiaan ja siinä kaiken keskellä löytävät voimansa ja kohtaavat myös Jumalan läsnäolon. Tällaisessa kirkossa me uskallamme kohdata keskenämme myös ne ”ikävä-sanat” – nälän, hätäilyn ja pelokkuuden – ja alamme yhdessä tuumailla, miten voimme tarjota toisillemme sitä hyvää, mitä jokaisella meillä on jaettavaksi. Näissä hetkissä Pyhä saattaa yllättää: ihme onkin arkista!

Tällä viikolla ilon ja osaamisen jakaminen on ollut erityisellä tavalla läsnä: 25 vuotta sitten kirkkomme vihki pappisvirkaan ensimmäiset naispapit. Pirkko, tänään 80-vuotias, kertoi messumme alussa kutsumuksestaan ja Marjaana, 28 vuotta, kuvasi näkyään kirkosta, jossa armoa ja leipää on tarjolla kaikille. Seurakunnissamme iloitaan ja kiitetään tänään siitä, mitä hyvää pappisviran salliminen naisille on kirkkoomme tuonut.

Rakkaat kristityt, Jumala tarvitsee jokaista meitä leivänjakajiksi, kaikenlaisen puutteen ja pelon hälventäjiksi.  

Juuri silloinko Pyhä hipaisee meitä, kun oivallamme, että Jumala ei tarvitse kulissejamme, suuria suunnitelmiamme eikä edes opinkappaleitamme, vaan sellaisia asenteita ja tekoja, jotka tuovat keskellemme luottamuksen, levon ja leivän, jota jokainen kelpaa jakamaan ja jota riittää kaikille.