Piispa Irja Askolan saarna 7.5.2012 Turun tuomiokirkossa

 

Joh. 15: 10-17

 
Rakkaat kristityt,
 

Mieleeni nousee vantaalainen luokanopettaja, joka yhä ja aina vaan kertoo oppilailleen välittämisen voimasta ja kiusaamisen kiellosta. Muistan myös lappilaisen yritysjohtajan, joka työyhteisöpalaverissaan painottaa yrityksen arvojen arkipäiväistämisestä – ihan siinä sähköpostitasolla yrityksemme arvojen on oltava totta.  Tunnen ahvenanmaalaisen taiteilijan, joka ohjasi nuoria kommentillaan: oleellista on se, minkä toinen meistä näkee, ei se, mitä me luulottelemme olevamme.

Mitä yhteistä näillä kolmella on Jeesuksen kanssa?

He, nuo kolme, opettavat, toistavat ja kyselevät omien yhteisöjensä arkiarvojen perään. He kertaavat sitä, minkä varassa koululuokka tai työyhteisö voi paremmin, mutta mikä vain ohuesti tuntuu toteutuvan.

Samasta syystäkö Jeesuskin toisti teemaansa? Rakastakaa! Rakkaudestanne toisianne kohtaan teidät tunnetaan. Siksikö hän toisti, koska juuri tästä oli vajetta opetuslasten kesken. Siksikö Hän kertaisi tätä ydintehtävää, koska juuri se tuntui kepeästi unohtuvan? Siksikö Jeesus muistutti rakkauden laatukriteereistä, koska tunnisti niitä vain harvoin seuraajiensa asenteissa toisiaan ja muita ihmisiä kohtaan?

Rakkauden katoamisen seuraamuksia Jeesus joutui kohtamaan viikosta toiseen: se heitti läheisimmät kärkkymään valtapaikkoja ja varmistelemaan itselleen ensimmäisiä sijoja, se sai heidät katkerasti itkemään, kun he huomasivat, miten helposti valkea valhe lipsahti huulilta, jotta saisivat vielä lämmitellä rauhassa nuotiolla ja se sai tarttumaan miekkaan ja turvautumaan väkivaltaan näennäisen oikeuden nimissä.

Siksikö Jeesus toisti rakastavan asenteen merkitystä, että juuri tässä Hän huomasi ydinosaamisemme horjuvan? Rakastakaa, älkää vihatko; armahtakaa, älkää tuomitko; avatkaa, älkää lukitko.  Piileekö meidänkin puutostilamme yhä siinä, mitä Jeesus havainnoi seuraajiensa kanssakäymisen heikoimmaksi linkiksi?

Mitä tapahtuisi, jos tämä kirkolliskokous ottaisi Jeesuksen toivomuksen omaksi kulttuurikoodikseen ja käyttäytymisetiketikseen?

Istahtaisiko silloin Oulun edustaja vantaalaisen viereen ja he tunnistaisivat toisissaan jotakin sellaista, mitä vain yhteinen ja ennakkoluuloton kohtaaminen voi avata?

Kysyisikö joku ”liberaaliksi leimattu” joltakin perinnevahvuutensa rikastamalta, kerro, mitä on ollut Sinun uskosi tie?

Uskaltaisiko erilainen ja samanlainen silloin tajuta, että kaikissa meissä kaihertaa pelko, epäluulokin ja toive tulla nähdyksi ja tervetulleeksi toivotetuksi?  

Voisiko rakkauden käytöskoodi olla kuin raikas tuuli – ennakkoluulot lennähtävät ja tulee tila nähdä, kysyä ja kuulla se, mikä meissä jokaisessa on totta. Jokaisen uskossa on jotakin, jota kirkko ja myös kirkolliskokousyhteisö tarvitsee.

Jokainen meistä on täällä siksi, että meidän yhteinen kirkkomme luottaa meihin ja on tarjonnut merkittävän luottamustehtävän meille erilaisille ihmisille, Jumalan erilaisiksi luomille ja uskonperinteemme erilaisiksi muovaamille.  Meidän mandaattimme yhteisönä on siis huikea.

Meillä on sekä kirkon yhteisöllinen kutsu että Jumalan syvä hyväksyntä: tällaisina me yhdessä olemme osa kirkon jatkumoa. 

Meille on annettu luottamus ja meidät on kutsuttu luottamuksen lähettiläiksi: mitä on olla luottamuksen lähettiläs? Miten rakentaa luottamuksen väyliä kirkolliskokousyhteisössä?

Rakkaat kristityt,
 

Jeesuksen toive rakkaudellisesta asenteesta ei koske vain suhtautumisestamme täällä toisiimme. Me emme voi olla tyytyväisiä ja osassamme onnistuneita, jos opimme kohtelemaan vain saman kirkon jäseniä kohtuullisen kauniisti.  Siinäkin toki riittää haastetta!

Oliko Jeesuksen toistuva viesti huolta myös siitä, että energiamme saattaisi sitoutua vain oman yhteisömme tulevaisuuden varmistamiseen, vaikka sen kuuluisi vapautua siihen suuntaan, minne Jeesuksen mielenkiinto suuntautui? Kaikuuko Hänen sanoissaan pelkoa siitä, että näkökykymme kapeutuisi huolenpitoon vain kaltaisistamme ja keskittyisi kiinnostukseen vain omasta yhteisöimagostamme?

Jeesukseen katsominen nostaa aina horisonttiin myös toisen ihmisen, erityisesti hänet, joka on vailla, haavoilla tai hylätty.   Näkökenttä laajenee yli oman pihan, oman herätysliikkeen ja kansallisen edun; se jaksaa nähdä euroalueenkin tuolle puolen. Rakkaus ei pelkää silloin, kun se astuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, vaan kiinnostuu kysymään, miten Jumalan hyvä tahto täällä kaukana näkyy ja toteutuu.

Rakkaus avaa näköalan, jossa kaikki se, mikä on totta, saa olla totta. – Rakkauden nimissä ei voi pakottaa vaikenemaan, valehtelemaan, piiloutumaan kaappiin tai alistumaan väkivaltaan. 

Rakkauden käytöskoodikseen hyväksynyt kirkolliskokousyhteisö ei syvimmiltään tee työtään omien rakenteittensa tai organisaationsa hyväksi, vaan säilyttää horisontissaan ihmiskunnan, jota Jumala on rakastanut ja jota Hän armahtaa. Näiden ihmiskunnan erilaisten kasvojen ja kertomusten muistamiseksi ja ymmärtämiseksi me tarvitsemme toisiamme.