Piispa Irja Askolan saarna 28.9.2010 Tuomiokirkossa synodaalikokouksessa

Mikä on soveliasta?

Saako näin tehdä vai pitäisikö tällainen nimenomaisesti kieltää?

Onko syytä pitäytyä siihen, mikä aina on ollut tapana?

Mikä on riittävä syy uudistaa perinnettä tai poiketa siitä? 

Tämä kysymyksenasettelu kulkee Jeesuksen ympärillä toistamiseen. Jännitteinen asetelma kertautuu julkisena keskusteluna kaduilla, toreilla, kodeissa ja synagogan lähistöllä. 

Uusi ja vanha ovat törmäyskurssilla jatkuvasti. Vastakkaiset osapuolet tarkoittavat molemmat argumenteillaan hyvää ja toimivat uskollisina omalle kutsumukselleen. Molempia osapuolia saattaa ymmärtää. Draaman kaari kulkee tapahtumasta toiseen samaa kaavaa noudattaen:syrjäytettynä ja varjoissa piileskelevä kutsutaan yllättäen keskiöön, kulisseista siirrytään julkiselle näyttämölle ja vuorosanat kirjoitetaan uusiksi. Tämä toistuu Sykarin kaivolla, kanaanilaisen naisen nokkelina kommentteina, Sakkeuksen asennemuutoksena ja useamman kerran uskonnollisten vallanpitäjien kodeissa päivällispöydän äärellä. 

Minua puhuttelee Jeesuksen kyky kohdata konflikteja. Hän ei kaihda ristiriitaisia, jännitteisiäkään tilanteita. Minua koskettaa myös se, että Hän ei kaihda ristiriitojen käsittelyä avoimesti ja julkisilla foorumeilla: siksihän ne on ollut mahdollista tallentaa ja mekin niistä nyt tiedämme. 

Minusta näyttää siltä, että Jeesuksen tapa saada sanomansa perille perustuu vahvaan vuorovaikutukseen: hankalia kysymyksiä ja vastaväitteitäkin suosittiin ja niiden kanssa elettiin avoimesti. Keskustellen, jopa väitellen ja kutsuen keskustelun keskiöön mukaan uusia osapuolia ja myös heitä, jotka oli yleensä jätetty äänettömiksi soveliaisuussäännöistä päätettäessä.  

Jeesus tarjoaa minulle näkökulmaa siihen, että ristiriitoja ei tarvitse kieltää tai pelätä. Hänen seuraamisensa ei ole organisaation johtosäännön sokeaa toistamista, vaan elävää vuorovaikutusta ”katujen, torien ja siellä vastaantulevien ilmiöiden” kanssa.  Siksi Jeesuksen seuraaminen on myös vaikeaa. ”Mikä nyt on soveliasta milloinkin, tässä moninaisuudessa” … sitä kysytään yhä ja samat jännitteiset asetelmat pitävät meitä vallassaan. Ja kuten aikoinaan, myös nyt, keskustellen avautuvat myös uudet näkökulmat ja Kristuksen läsnäolo luo tilan muutokselle, jossa häpeä poistuu, ahdistus sulaa anteeksiantoon ja eristykseen tuomittu löytää tien yhteyteen. 

Jeesuksen seuraaminen on alusta alkaen vienyt monimutkaisiin tilanteisiin ja ristiriitojen tunnistamiseen omassa itsessämme ja omassa yhteisössämme. Jääkö meille muuta keinoa kuin Hänen tapansa: avata keskustelu, kestää epävarmuus ja laajentaa keskustelijoitten määrää siten, etteivät vain samanmieliset puhele keskenään? Tätäkö kristittyjen yhteys pohjimmiltaan on: elämistä ristiriitojen  jännitteessä, vuorovaikutuksessa erilaisten ihmisten ja ilmiöiden kanssa, omaa ja toisten kipua tunnistaen? Ja tässä kaikessa Jumalan läsnäolon aavistaen.  Hän, keskellämme, totisesti! 

Kuulemamme evankeliumiteksti on yksi monista, joissa tämä jännitteinen asetelma toistuu. Yläluokkaisessa kodissa oli juhlapäivällisellä oppinutta väkeä. Varsin sopiva seurue arviomaan teoreettisesti sitä, mitä on soveliasta tehdä sapattina. Keskustelun aktivoimiseksi tarvittiin konkreettinen avaus: Jeesuksen eteen tuotiin vesipöhöä sairastava mies. Asetelma ennakoi, että Jeesuksen myötätunto ja sovittujen säädösten noudattaminen joutuvat törmäyskurssille.

Jeesus valitsee myötätunnon, kutsumuksensa parantajana ja häpeästä vapauttajana. Hän parantaa tuon sosiaalisesti leimatun sairauden kantajan. Oliko se oikein vai väärin? Olisiko Jeesuksen pitänyt pyytää miestä odottamaan kärsivällisesti edes huomiseen, vasta sapatin jälkeen? Tuossa oppineitten päivällispöydässä vastausta ei löytynyt: ”Luukas raportoi, että he eivät kyenneet vastaamaan.” Vaikenemisessa kuuluu hämmennys. Ihmistä pitää auttaa, mutta…

Rakkaat työtoverit,

minua kannustaa se, että Jeesuksen seuraaminen on aina ollut monimutkaista. Mutta ei ainoastaan sitä! Hänen seuraamisensa rohkaisee jokaista kuuntelemaan omaa kutsumustaan ja ottamaan omimman kutsumuksensa todesta. Hänen seuraamisensa kutsuu meitä luomaan tilanteita, joissa emme kiellä yhteisömme ristiriitoja, vaan teemme tilaa niiden kohtaamisille. Yhteinen ateria toteutuu alttaripöydässä erimielistenkin kesken – ehkä sen pitäisi toteutua useammin myös tavallisissa ruokapöydissämme?  Hänen seuraamisensa vie meidät myötätuntoon, joka liikuttaa asenteitamme ja ajatustottumuksiamme. Hänen seuraamisensa sallii myös hämmennyksemme.

Minua Jeesus ravistelee tässä tekstissä kipuun saakka katsomaan peiliin ja kyselemään yhdessä erilaisten ihmisten kanssa, ohjaavatko ratkaisujani myötätunto, oikeudenmukaisuus ja jokaisen ihmisen kunnioittaminen?