Piispan saarna 12.10.2011 Lauritsalan seurakunnan 60-vuotisjuhlassa Lappeenrannassa.

 

2.Kor. 4 -14


Neuvottamana, ahtaalle ajettuna, maahan lyötyinä … sanat ovat kuvausta parin tuhannen vuoden takaisista tunnelmista.  Äkkipäätään voisi kuitenkin kuvitella nuo tunnelmat Etelä-Saimaan uutisotsikoihin, UPM:n ruokatuntikeskusteluihin tai vaikkapa piispojen neuvotteluun kirkon jäsenmääräennusteiden edessä.

Paavali kirjoitti nuo sanat kaupunkilaisille, jotka elivät vaikeaksi luonnehditussa toimintaympäristössä: monikulttuurinen kauppakeskus toi haasteensa sille, mitä on olla kirkko.  Raamattuun on tallentunut noista alkukirkon ajoista monia kuvauksia ristiriidoista ja valtataisteluistakin.  Kuka nyt oikein saisi määrätä, noudatetaanko kreikkalaisia vai juutalaisia perinteitä. Uudet jäsenet toivat uusia tuulia, jotka hämmensivät.  Paavali koki vastuunsa painavan. Mitä sanoa ja miten toimia, jotta kristittyjen yhteisö ei hajoaisi ristiriitoihinsa, vaan kasvaisi yhteisöksi, jossa armollinen Jumala on löydettävissä ja ihmiset pitävät huolta toisistaan.

Mistä hän tuossa tilanteessa sai vakuuden siitä, että ”kyllä, ahtaalla toki, mutta ei umpikujassa kuitenkaan; kyllä, neuvottomia, mutta ei toivottamina kuitenkaan”.

Minua viehättää tässä Paavalin kuvauksessa sen realistisuus, todenmukaisuus. Ensimmäisten vuosikymmenten kristityt eivät tarjoa esikuvaksemme ihmisiä tai yhteisöä, joka kulki ongelmitta menestyksestä toiseen ja jonka kaikki jäsenet olivat moitteettomia ja kompuroimatta ylistivät Jumalaa. 

Suuri lohdutus on kätketty siihen, että seurakunnassa ei tarvitse venyä ylisuoritukseen, ei kieltää kipeitäkään tosiasioita, ei pelätä kysymyksiä eikä sysätä ulos heitä, joiden usko on suurten sanojen sijasta vain hiljaista kaipuuta. Tässä yhteiskunnassa ja tässä nykyisten markkinavoiminen viidakossa, jossa ihmistä arvioidaan, mitataan ja heitellään kohtuuttomasti, on suurta lohdutusta, että meillä on yhteisö, jossa jokainen saa olla, kuulla olevansa tervetullut, katsoa ympärilleen ja aistia, että kuuluu joukkoon. Riittää sellaisenaan. Tämän viestin takia on tärkeää, että ”tämä aarteemme” löytyy ja säilyy tavallisissa saviastioissa, ei jalokivin koristelluissa, harvinaisissa  kristallimaljoissa.

Viesti Jumalan hyvästä tahdosta meitä kohtaan on keskellämme, tässä repaleisessa maailmassa ja kompuroivassa kirkossa.  Jumala ei karsastanut pimeyttämme tai likaisuuttamme. Hän ei kauhistunut takapihojamme: sen todistaakseen hän antoi Vapahtajan syntyä vaatimattomaan eläinsuojaan ja ilmoitti siitä ensimmäiseksi tavallisille vuorotyöläisille. Pääkaupungin siistit holvisalit ja uskonnolliset johtajat saivat odottaa. Jumala halusi kertoa, että Hänen armollinen läsnäolonsa tulee ihan lähelle, siihen todellisuuteen, mikä ei ole edustuskelpoinen ja rikkeetön, mutta on meidän ihmisten todellisuus. Saviastioissa sitä viedään eteenpäin, niin kuin astioissa, joita löytyy tavallisen keittiön hyllyltä ja joihin tarttuu luontevasti. Ei kristallimaljoissa, jottei tavallinen kansalainen pelästyisi ja arvelisi, että tämän maljan sisältö on vain parempaa väkeä varten ja vain erityisissä juhlallisuuksissa nautittavaksi.

 

 

 

 

Aarre on saviastioissa.  Siis meissä, jotka Jumala on luonut maan tomusta, muovannut ihmiseksi.  Meihin hän puhalsi elämän hengen. Kukin siis meistä kantaa Jumalan tuoksua itsessään. Ystävät, eikö tästä avaudu armollisuus toinen toisiamme kohtaan?  Kukin meistä kantaa jotakin arvokasta itsessään, Jumalan käden jälkeä. Kukin meistä on täällä olemassa siksi, että Jumala on tahtonut niin. Jokaisella meistä on olemassaololleen syvä oikeutus juuri omana itsenään. Tässä on seurakunnan voima: Jumala on läsnä täällä, meissä ja meidän kauttamme. Saviastioiden salaisuus piilee siinä, että jokainen meistä on kytketty Luojaansa, joka armahtaa, rakastaa, kuljettaa ja voimaannuttaa meitä.

Tämän muistaen Paavali saattoi ojentautua toivoon, lamaantumatta ja antamatta periksi.  Tämän muistaen Paavali saattoi luottaa tulevaisuuteen, käpertymättä ja ahdistumatta. Hän kirjoitti kristityille reseptin, jolla ehkäistä toivottomuutta ja näköalattomuutta: ”… eläkää ja toimikaa niin, että Jeesuksen elämä tulee meissä näkyviin”. 

Ystävät, tätä me tarvitsemme ja tätä tarvitsevat kaupunkimme ja niiden kansalaiset.  Kun Jeesuksen elämä tulee keskuudessamme näkyväksi, mitä silloin tulee näkyväksi?  Eikö Jeesuksen elämä ollut viestiä siitä, että Jumala välittää erityisesti heitä, jotka ovat joutuneet umpikujaan eivätkä enää näe tietä eteenpäin? Eikö Hän luvannut yltäkylläistä elämää kaikille, rajoituksetta ja ehdoitta?  Eikö Hän antanut suuvuoron myös heille, jotka olivat tottuneet vaikenemaan? Eikö Hän usein pysähtynyt ihmisen eteen ja kysynyt: ”Mitä sinä tahdot, että minä sinulle tekisin.” 

Meitä erilaisia saviastioita tarvitaan. Jokaista meistä, jotta kenenkään ei tarvitsisi jäädä häpeään tai umpikuvaan.  Jotta jokainen saisi kuulla toivosta, hyväksynnästä ja armosta, jota riittää jokaiselle.