Aktiivisen ikääntymisen ja sukupolvien välisen solidaarisuuden teemavuoden seminaari kirkkohallituksessa 18.4.2012

 

Tämän teeman äärellä seisoessani, minun on helppo tunnistaa se mukavuusalueekseni. Kirkon toiminta on lähtökohtaisesti kaikenlaisille, myös kaikenikäisille. Kirkon perusviesteihin kuuluu jokaisen ihmisarvon puolustaminen; ei vain heistä kiinnostuminen, jotka ovat kansantalouden näkökulmasta tuottavia tai muutoin nopean kehityksen, loppumattoman nuoruuden ja jatkuvan liikkeen mannekiineja. Kirkko on jatkuvasti ja arjen tasolla tekemisissä heidän kanssaan, joita tilastot määrittelevät vanhuksiksi, mainokset seniorikansalaisiksi ja jotkut vanhusväestöongelmaksi. Kirkon työntekijät tietävät, että mikään käsite tai määritelmä ei kata kaikkia niitä tarinoita tai elämäntodellisuuksia, joita seurakunnan työntekijä viikoittain kuulee ja kohtaa. Ei ole olemassa yhtä ainoaa vanhustarinaa niin kuin ei ole olemassa yhtä keski-ikäistenkään joukkoa. Jokaisella oma nimensä ja oma historiansa, joka on tehnyt hänestä juuri hänet.

Kirkko haluaa olla mukana niissä talkoissa ja niissä pyöreissä pöydissä, joissa etsitään konkreettisia ratkaisuja siihen, että ikääntyville ihmisille luodaan tila valita sitä, mitä hän haluaa ja miten hän viimeisiä elämänvuosiaan tahtoo viettää. Kirkolla on tarve puolustaa ihmisen omaa ääntä. Tähän kirkolla on työvoimaresursseja ammattilaisissa ja myös kasvavassa vapaaehtoisten joukossa. Tulla kuulluksi ja nähdyksi on ihmisen tarve, iästä ja fyysisestä kunnosta riippumatta. Näissä kohtaamisissa kirkko joutuu joskus myös kriittisen peilin eteen itse. Myös omissa asenteissamme on korjaamisen varaa. Onko vanhuskuvamme joskus liian kapea? Onko toimintakulttuurissamme liikaa holhoamista ja toisten puolesta tietämistä? Ovatko ikäihmiset itse seurakunnan vanhustyön suunnittelussa ja toteutuksessa mukana? Teemmekö yhä ”heille ja heidän puolestaan”, emmekä ”heidän kanssaan”?

Tämänvuotinen eurooppalainen teemavuosi nostaa kriittistä peiliä myös teeman kokonaisuuden ymmärtämiseksi ja todesta ottamiseksi. Saatamme olla asiantuntijoita ikääntyvien ihmisten tukijoina, mutta tästähän teemavuodessa ei olekaan kyse. Me elämme teemavuotta, jonka tavoitteena on lisätä sukupolvien välistä kanssakäymistä ja solidaarisuutta. Meillä on syytä kirkossakin kysyä, onko toimintamme tarpeettoman ikäryhmäsidonnaista? Jumalanpalvelus, sunnuntainen messu, on paikka, joka on kaikkia ja kaikenlaisten kohtaamista varten. Myös perhe-elämän käännekohdissa kirkolla on merkittävä mahdollisuus sukupolvien kohtaamiseen: kasteissa, avioliittoon vihkimisessä ja hautaan siunaamisessa tätä voisi tietoisemminkin kehittää. ”Mummo, kerrotko millaista Sinun kastejuhlassasi oli?” Päiväkerhoissa, iltapäiväkerhoissa, ehkä rippileirilläkin on monta lasta tai nuorta, jolla on aikuisen nälkä. Ja monella ikäihmisellä saattaa olla tarpeellisuuden tarve ja kontaktien vaje. Voisiko rippikoulun etukäteistehtävään sisältyä vierailu ja pieni haastattelu alueen yksinäisten vanhusten luona? Missä olisi verkkokeskustelujen, Youtuben ja Skype-puhelujen mahdollisuudet eri kaupungeissa ja eri maissa asuvien sukupolvien välillä?

Kirkko toivottaa tervetulleeksi tämän teemavuoden:

  •  se haluaa yhdessä muiden toimijoiden kanssa puolustaa kaikkien ihmisten perusoikeuksia. Se on resurssikysymys, mutta se on myös asennetesti ja yhteisen tahtomisen haaste

  • me haluamme omalta osaltamme kehittää toimintamuotoja ja asenteita, jotka edistävät erilaisten ihmisten, myös eri-ikäisten ihmisten, kohtaamista ja toinen toisiltaan oppimista

  • me haluamme lisätä myös omassa toiminnassamme sitä, että vanhukset saavat suunvuoron ja äänioikeuden itseään koskevissa asioissa

  • me haluamme tuoda päättäjien tietoon omaa arjen asiantuntemusta, jota paikallisseurakunnan työntekijöillä on vanhusten asuin- ja elinolosuhteista.

 Solidaarisuus merkitsee havahtumista siihe, että me tarvitsemme toisiamme yli erilaisten kategorioitten ja että oma hyvinvointini on yhteydessä toisten hyvinvointiin.