Piispa Irja Askolan saarna Pukkilan kirkon 200-vuotisjuhlassa. Matt. 12:46-50

 

Helmi luki meille äsken kuvauksen tilanteesta, joka tapahtui 2000 vuotta sitten, mutta taitaa olla tuttua tänäänkin, Pukkilassakin. Lastahan siinä hoputettiin, komennettiinkin. ”Tule nyt jo tänne, kiireesti, äiti odottaa ja sisaruksesi ovat jo valmiina jo pitkän aikaa.” Jeesus ei kuitenkaan käyttäydy tottelevaisen ja kiltin lapsen tavoin. Antaa odotuttaa itseään ja vähän väittää vastaankin.

Onko Jeesus tässä, ja muissakin hänestä tallentuneissa kertomuksissa, kaikkien niiden lasten puolella, jotka eivät aina jaksa olla kilttejä ja käyttäytyä siivosti. Jospa hän ymmärtää juuri niitä lapsia, nuoria ja vähän vanhempiakin, joiden suusta tulee joskus ulos lauseita ja sanoja, joita muut moittivat. Syliinsä Jeesus otti juuri sellaisia lapsia, sanoi ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni”, ei nuhdeltavaksi, vaan siliteltäväksi. 

Mutta oliko Jeesuksella asiaa myös meille aikuisille? Miksi hän sanoi, että äitini ja sisarukseni ovat heitä, jotka jakavat kanssani yhteiset arvot? Tämä lause oli radikaali lause siinä yhteiskunnassa, jossa sukulaisuus meni kaiken edelle ja oman perheen etu asettui aina ensimmäiseksi, moraalin rajojakin rikkoen. Jeesus avasi näkökulmaa siihen, että biologiset siteet toki tärkeitä ja merkittäviä, mutta kristitty näkee laajemmalle. Avaran katseen horisontti!

Jeesus puolustaa tällä kannanotollaan kaikkia heitä, joiden suvussa tai perheissä ei kaikki mene toivotulla tavalla. Tämä raamatunkohta on myös minulle, yksinelävälle ja vanhempani jo vuosikymmeniä sitten hautaan saattaneelle, lohtu ja helpotuskin. Kirkossa tuetaan perheitä, erilaisia ja monenlaisia perheitä. Samalla Jeesus opettaa meitä muistamaan, että me ihmiset olemme samaa sukujuurta kaikkinensa; varaäitejä, sijaisisiä, sielunsiskoja voi ja saa löytää. Sukulaisuuksia tarjolla! Jeesuksen viesti tästä uudenlaisesta vastuusta tiivistyi pitkänäperjantaina, kun Hän julman kuolemansa lähestyessä hellästi huolehti äitinsä tulevaisuudesta; loi sanoillaan perustan uusperheelle, jossa hänen ystävänsä Johannes sai kuulla: ”Katso Mariaa, tässä äitisi ja Maria, katso tässä poikasi.”  Huolenpito ja toinen toisistamme välittäminen on osa kirkon kulttuuria ja kristityn identiteettiä.

Kun nyt katselemme tässä toisiamme, olemme siis kristittyinä sukulaisia toistemme kanssa. Täällä Pukkilassa keskenämme, mutta sukulaisia myös heidän kanssaan, joiden raha ei ole euro eikä kieli englanti. Kristityn perhekäsitys on globaali, meret ja maanosat rohkeasti ylittävä.

Olemme samaa perhettä, muistuttaa Jeesus. Alkuhenkäisyllä kuulostaa somalta, mukavaltakin. Mutta tarkemmin ajateltuna Jeesus, tyypilliseen tapaansa, tarjoaa myös pureskeltavaa. Jos siis olemme kirkossa sukulaisia keskenämme, sisaruksia ja serkkuja, olisiko siinä myös viesti siitä, että hyväksymme lähtökohtaisesti sen, että tämä lähisukulaisuus tuottaa myös ristiriitoja. Niihin emme kaadu, mutta niihin voimme varautua. Perheessäkin tulee kiistaa, kilpaillaan leluista ja huomiosta, kadehditaan ja välillä taas halataan pelkästä yhteenkuuluvuuden ilosta tai nauretaan hersyvästi oman suvun historialle. Tätäkö Jeesus tarkoitti, kun Hän muistutti meitä kristittyjä näkemään toisemme perheenjäseninä? Voisiko kirkko ja seurakunta olla sellainen perhe, jossa voi kertoa sitäkin, mitä omassa perheessään ei uskalla? Voisiko kirkko ja seurakunta olla sellainen perhe, jossa ei tarvitse kuunnella moitetta ja komentelua, vaan saisi olla, olla vaan. Voisiko kirkko ja seurakunta olla sellainen perhe, jossa armahdettu armahtaa toisia ja tervetulleeksi toivotettu kutsuu mukaan muitakin, yhtä keskeneräisiä kuin itsekin on. Yllättyä siitä, mikä vapaus on saada olla aito, kaunistelemattomasti totta siskona, veljenä tai serkkuna yhteisen hyvän puolesta.

Pukkilassa on tänään juhlapäivä! Juhlimme siis sisaruksina ja serkkuina! Olen iloinen siitä, että saan tänä sunnuntaina olla osa tätä teidän perhettänne ja sukuhistoriaa. Kaksisataa vuotta sitten kirkko rakentui seppä Simon Bergin taitojen ja naulojen varaan, tänään samaa rohkeutta edustavat ne kolme rippikoulupoikaa, jotka rakensivat kymmenmetrisen kirkon kiviaitaa. Ja siinä samassa sukulaisporukassa olen kanssanne, kun sain avata kirkon porttia Eero Liljan kanssa. Juuri tätä varten edelliset sukupolvet ovat Pukkilan kirkon rakentaneet: jotta jokaisella olisi esteetön pääsy kirkkoon ja jotta mikään eikä kukaan pimentäisi keneltäkään armon auringon lämpöä. 

Jumalan kaunein sana on tervetuloa. Tästä tervetulotoivotuksesta kertoo tämän kirkon historia ja tähän historiaan me liitymme, kun nousemme nyt tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme sanoin, joita tällä paikalla on yhteen lausuttu jo vuodesta 1606 alkaen.